Kannen kuva: Mamma Andersson: Kompisar från förr. / WSOY

– Jumala puhuu minulle aina joskus.

– Mitä hän sitten sanoo?

– Hän sanoo, että minun täytyy tehdä hänelle kaikenlaista, ja jos en tee, niin sinä kuolet.

– Ei mutta kuules nyt Alma! Jon nousi istumaan, laski kirjan viereensä, veti tyttären kainaloonsa ja kuiskasi: – Millaisia asioita Jumala sitten pyytää sinua tekemään?

– Hän sanoo, että minun täytyy pysyä yöt hereillä enkä saa nukkua. Hän sanoo, että minun täytyy mennä sateella ulos ja juosta sata kertaa talon ympäri vaikka en haluaisi. Hän sanoo, että minun täytyy mennä kadun yli punaisella eikä vihreillä vaikka tulisi autoja.

Linn Ullmanin ”Aarteemme kallis” on hankala kirja ja juuri siksi niin valtavan hieno. Kirjan päähenkilöt ovat kuin suoraa modernista amerikkalaisesta tai kanadalaisesta (naisen kirjoittamasta) lukuromaanista: kiukkuinen isoäiti, uhmakas pikkutyttö, epäluotettava kirjailijamies ja tämän neuroottinen vaimo. Vähän niin kuin Siri Hustvedtin ”Amerikkalainen elegia” tai vaikka Anne Tylerin ”Elämän tikapuilla”. Paitsi että ei yhtään.

Ullmannin ”Aarteemme kallis” on nimittäin jotain muuta. Julmempi tai kovempi? Lakonisempi? Rohkeampi? Rehellisempi? Kirjasta puuttuu se tietty pehmeys, johon niin monet hyvät lukuromaanit on kääritty ja sen sijaan rivien väliin on annosteltu melkoinen määrä mustaa huumoria. Kirjan lukeminen on lähestulkoon epämiellyttävää, koska tarina on rakennettu niin perinteiseen lukuromaanin kaavaan, mutta sisältö ei sitten vastaakaan odotuksia. Esimerkiksi Ullmannin aikaisempi kirja ”Armo” on alusta asti jotenkin ärhäkämpi, joten lukija ei edes odota mitään herttaista ja salaviisasta. ”Aarteemme kallis” taas on rakenteeltaan kovin klassinen, mutta kirjan henki totuttua tylympi. Ja hyvä niin.

Saatuani kirjan päätökseen tajusin nimittäin, kuinka paljon kaipaankaan kiukkuisia ja anarkistisia kirjoja! Niin monet hyvät kirjat ovat nykyisin valtavan säyseitä ja viisaita, lämpimiä, humaaneja ja elämää ymmärtäviä ja osa ehkä liiankin taitavasti kirjoitettuja. Kenties juuri siksi viime aikojen voimakkaimpia lukukokemuksia ovatkin olleet iloittelevan ja rohkean Fagerholmin ja julmuuteen asti terävänäköisen Oksasen kirjat. Tähän joukkoon sopii hyvin myös Ullmanin ”Aarteemme kallis”.

Kirjan alussa Jenny Brodal täyttää 75 vuotta ja istuu ison puutalon yläkerrassa kittaamassa viiniä. Alhaalla puutarhassa joukko vieraita odottaa syntymäpäiväsankaria ja Jennyn tytär Siri, jonka idea juhlat olivat, istuu portaikossa ja yrittää kerätä voimia ja rohkeutta koputtaa äitinsä oveen. Sirin mies Jon flirttailee puutarhassa muiden naisten kanssa ja pian alkaa varmasti sataa. Nuori lastenhoitaja Mille poistuu pihalta kesken juhlien ja katoaa. Kaksi vuotta myöhemmin hänen ruumiinsa löydetään metsästä.

Koko ”Aarteemme kallis” kiertyy tuon kesäisen epäonnistuneen syntymäpäiväjuhlan ympärille ja sen kautta kääritään auki perheen suruja: alkoholismia, salaisuuksia, yksi nuorena kuollut pikkuveli, onneton avioliitto ja hankala tytär. Ja tietysti kirja, joka ei ikinä valmistu. Paketti voisi olla sydäntä raastavan surullinen ja itkettävä, mutta kirjailijan tietynlainen lakonisuus ja ironia tekevät lukemisesta helpompaa. Traagista on, mutta samalla niin aitoa! Typeriä valintoja tekeviä ärsyttäviä ihmisiä, joista lukija kuitenkin kirjan lopussa huomaa välittävänsä.

Miksei Siri riuhtaise itseään irti äidistään? Miksei Jon aikuistu ja kohtaa tosiasioita? Miksei Jenny pyydä tyttäreltään anteeksi? Miksei kukaan osaa auttaa Almaa? Miksi Millen täytyy kuolla?

Ullmannilla on taito kirjoittaa yhtä aikaa koskettavasti ja terävästi. Seuraava kohtaus on tästä loistava esimerkki. Aviopuolisot, jotka eivät enää nuku samassa huoneessa, yrittävät kommunikoida keskenään lähettämällä toisilleen kuvaviestejä eri puolilta taloa. Kohtaus on samaan aikaan kaunis, haikea ja julma. Kumpikin kurkottaa kohti toista, pyrkii läheisyyteen, jos ei muuten, niin edes ilman sanoja. Mutta voiko kohtaaminen olla aitoa tai rehellistä, jos takana on jo liian paljon valheita ja pettymyksiä?

Yhtenä iltana Siri otti kuvan vesilasista yöpöydällä ja lähetti sen Jonille.

Oli kulunut pitkään siitä kun he olivat nukkuneet yhdessä, pitkään siitä kun he olivat rakastelleet ja kertoneet toisilleen tarinoita, ja Jon lähetti Sirille kuvan tyynynsä kulmasta. Seuraavana iltana Siri lähetti Jonille yksityiskohdan lapsen (Almanko? Vai Livin?) piirustuksesta, joka oli yöpöydänlaatikossa, ja silloin Jon lähetti kuvan ullakkohuoneen rullaverhon narun päässä olevasta solmusta. Siri lähetti kuvan Livin vaaleasta kiharasta Myökkipyökkimetsä-tyynyllä, ja Jon lähetti kuvan itsestään ja Siristä nuorena. Siri lähetti kuvan vasemmasta kädestään ilman vihkisormusta nimettömässä, hän riisui vihkisormuksen aina iltaisin ja joutui etsimään sitä ties kuinka kauan seuraavana aamuna (hän etsi pesualtaan vierestä kylpyhuoneessa, yöpöydältä, Livin sängyn vierestä. Oliko hän ottanut sen pois lukiessaan iltasatua?) Jon otti kuvan Sirin vihkisormuksesta, joka oli ullakkohuoneen lipaston päällä, Siri oli unohtanut sen sinne kannettuaan peiton ja sijattuaan Jonille vuoteen. Siri lähetti kuvan ikkunansaranoista, Jon lähetti kuvan viinipullonkorkista, Siri ei tiennyt että Jon oli avannut jo toisen pullon Baroloa sinä iltana, Siri ei tiennyt ettei hän ollut ainoa, jolle Jon lähetti viestejä yömyöhällä.

“Aarteemme kallis” ei ole mikään hyvän mielen kirja, muttei missään nimessä liian surullinenkaan tai masentava. Se on pikkuisen nyrjähtänyt ja hyvin rehellinen ja paljas kuvaus perheestä, parisuhteesta ja vanhemmuudesta. Ullmann on erittäin taitava ihmiskuvaaja, jolla on taito kirjoittaa yhtä aikaan kauniisti ja rehellisesti. Ehdottomasti yksi lempikirjailijoitani.

Kirja on saatu arvostelukappaleena ja sen on suomentanut Tarja Teva. Alkuperäinen nimi “Det dyrebare“.