Kuva: Reeta / Les! Lue!

Aina yhtä harmillista, kun elämä ajaa bloggaamisen ohi. Olin niin päättänyt, että tammikuussa pääsen bloggaamaan pitkästä aikaa oikein olan takaa, mutta sitten tulikin viikonlopputöitä ja kokouksia ja kamala alkuvuoden kiire. Vaikka olen asunut Norjassa jo kaaaauan, olen silti edelleen hieman epävarma, kun pitää kirjoittaa ja oikolukea parisataa sivua virallisia kokousmuistiinpanoja. Että menevätkö ne prepositiot nyt oikein ja muotoilenko päätökset varmasti oikein ja tarpeeksi viralliseen muotoon. Kun on ensin stressannut monta päivää tulevaa isoa kokousta, kirjoittanut sitten pari päivää kokousmuistiinpanoja sormet höyryten ja lopuksi tankannut niitä muistiinpanoja iltamyöhään, niin sen jälkeen ei vaan enää jaksa kirjoittaa blogiin. Itse asiassa en ole jaksanut juuri edes lukea. Tai no, sarjakuvia olen kyllä lukenut ja kuunnellut pari äänikirjaakin. Niin ja yhden fyysisen kirjan. Ja puoleen väliin paria muuta. Eli joo, olen tainnut lukeakin, vaikkei se jostain syystä siltä tunnu. Ehkä siksi, että lukeminen on tapahtunut lähinnä työmatkoilla, ei nautinnollisesti kotona sohvan nurkassa. Mutta nyt, tänä viikonloppuna aion vihdoin lukea rauhassa – ja myös blogata! Saamme yökylään muutaman kymmenvuotiaan vieraan, mutta uskon vakaasti, että lapset viidyttävät toinen toisiaan ja minä saan vetäytyä blogini pariin.

Kuva: Reeta / Les! Lue!

Mitäs tässä alkuvuodesta on sitten luettu? Ainakin Michelle Obaman Minun tarinani, joka oli kiinnostava ja innostava, Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät, joka oli lohdullinen ja kaunis sekä Stephen Kingin Mersumies, joka oli mukava paluu Kingin pariin, vaikka olikin miehen kauhukirjoihin verrattuna melko kesy. Sen verran se kuitenkin koukutti, että ostin dekkarisarjan seuraavatkin osat ja kuuntelen parhaillaan kakkososaa Etsivä löytää. Lisäksi luen Alison Bechdelin sarjakuva-albumia The Essential Dykes to Watch Out For, joka on ihana paluu yhden lempisarjakuvani pariin. Lisäksi olen aloittanut Becky Albertallin kirjaa Love, Simon sekä Per Pettersonin kirjaa En suostu. Tyttäreni kanssa olemme lukeneet Diana Wynne Jonesin teosta Noidan veli, josta J. K Rowling näyttää pihistäneen kaikki ideansa sekä Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tarinoita. Luimme Tiitiäisen tarinat pariin kertaan silloin, kun lapsi oli pieni, mutta on hauska seurata mitä hän saa niistä irti nyt isompana. Nuo Kunnaksen novellithan ovat ihastuttavan absurdeja ja toisinaan täyttä nonsensea. Lisäksi olen seurannut vierestä, kun lapsi lukee joka päivä läksyksi tietyn ajan norjankielistä romaania ja tietyn ajan helppoja englanninkielisiä kirjoja. Kun mukaan pistetään vielä ne suomenkieliset kirjat, joita minä painostan lukemaan, tulee lasta välillä melkein sääli. Itse ahmin 10-vuotiaana kirjoja ihan omasta halustani, mutta en sentään kolmella kielellä.

Tämmöistä täällä siis. Lähinnä töitä ja läksyjä ja äänikirjoja. Niin ja täytinhän minä tammikuussa vuosiakin! Helmikuun pitäisi olla leppoisampi ja aika kevyt, mutta nehän ne ovat kuuluisiat viimeiset sanat. Saa nähdä miten käy. Toiveissani helmikuusta tulee se super-bloggaus-kuukausi, jota tammikuusta ei tullutkaan. Palataan siis jo parin päivän päästä!