Kuva: Reeta / Les! Lue!

“Joskus ei ole mahdollista muistaa tarkkaan mitä jossakin elämänvaiheessa tapahtui, mitä sillä kertaa teki tai sanoi, kenelle sen sanoi, tai ei ole mahdollista muistaa arkipäiviä, koulupäiviä, syntymäpäiviä, niitä jotka kutsuivat ja miten monta vuotta he täyttivät, mutta sen sijaan voi muistaa päivien värin, ja kämmenet muistavat pehmeän, sileä ja karhean, ne muistavat kaikki pinnat, ne muistavat kiven ja puun, ne muistavat veden, ja vaatekappaleen, sen että tuo vaatekappale oli tärkeä mutta ei sitä miksi se oli tärkeä.”

Per Pettersonin En suostu kertoo Tommysta ja Jimistä, jotka olivat lapsuudessaan parhaat ystävät, mutta ajautuivat myöhemmin erilleen. Miehet eivät ole nähneet toisiaan vuosikymmeniin, kunnes kohtaavat eräänä aamuna sattumalta. Molemmat ovat jo keski-ikäisiä ja toinen istuu hienossa uudessa autossaan matkalla töihin, toinen taas on työtön ja kalastaa sillalla. Kirja kerii takaumien kautta auki heidän lapsuuttaan ja pohtii mitä vuosien kuluessa on tapahtunut ja miksi.

Tommy tulee väkivaltaisesta perheestä ja joutuu nuoresta asti kantamaan vastuuta nuoremmista sisaruksistaan ja kasvamaan vahvaksi. Jimin tausta on rauhallisempi, mutta Jim itse herkkä ja liiankin hauras. Poikien välille kasvaa vahva side ja heidän ystävyytensä kuvaus muistuttaakin monia muita lapsuudenystävyydestä kertovia tarinoita. Kirjan teemana voisi olla vaikkapa Stand by me -elokuvan viimeiset lauseet: “I never had any friends later on like the ones I had when I was 12. Jesus, does anyone?” 

Kirjassa seurataan myös muita henkilöitä, mm. Tommyn siskoa ja äitiä, mutta pääpaino on poikien ystävyydessä. Mitä aikoinaan tapahtui, miksi ystävyys katkesi? Entä miten miehillä nyt menee? Mitä “elämässä menestyminen” loppujen lopuksi tarkoittaa? Molemmat ovat ainakin yhä hengissä, vaikka heitä vaanivat sekä sydän- ja verisuonitaudit että mielenterveysongelmat. Voiko lyhyt kohtaaminen aamuisella sillalla johtaa vielä johonkin muuhun?

En suostu on kaunis ja melankolinen kirja ystävyydestä ja ajan kulumisesta. Petterson kirjoittaa valtavan kauniisti. Hän kuvaa yksityiskohtia tarkkanäköisesti ja kuljettaa tapahtumia eteenpäin hienovaraisesti ja lempeydellä. Tarinassa on hieman samanlaista haikeutta ja lohduttomuutta kuin Kazuo Ishiguron teoksissa. Näin tässä elämässä kävi, eikä sille oikein mitään voi. Kirjan henkilöitä kohtaan on helppo tuntea empatiaa, mutta heidän epäonnistumisensa näyttävät tuskastuttavat vääjäämättömiltä. Ihmiset ajautuvat erilleen eikä oikein kukaan näytä pyristelevän kohtaloaan vastaan. Onneksi kirjan lopussa on vähän toivoakin, ainakin itse tulkitsin sen niin.

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen. Mietin ensin, että laittaisin kirjan kohtaan “kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä“, mutta vaikka tarinassa katoaa ihmisiä pilvin pimein, ei heitä juurikaan etsitä. Sopeudutaan vain siihen, että ai jaa, äiti lähti ja jaa jaa, nyt katosi isä. Sekin kertoo kirjasta aika paljon, että niin monet katoavat, mutta juuri ketään ei oikeastaan etsitä. Laitan siis kirjan kohtaan “kirjassa on kaksoset“, koska toisella päähenkilöllä on kaksossiskot.

Olen lukenut Pettersonilta aiemmin kirjan Kirottu ajan katoava virta, josta hän sai vuonna 2009 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Mielestäni se oli tätä kirjaa huomattavasti parempi, mutta nyt huomaan, etten ole koskaan blogannut tuosta teoksesta. Pitää ehkä lukea se vielä uudelleen ja kirjoittaa tänne tarkemmin miksi pidin siitä niin paljon. Pettersonin teoksen Hevosvarkaat pohjalta tehty elokuva saa ensi-iltansa Norjassa tänä keväänä. Sen pääroolissa nähdään ruotsalainen Stellan Skargård. Täytyy varmaan lukaista sekin kirja ennen elokuvan katsomista.

Teos on julkaistu norjaksi vuonna 2012, suomennos vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Katriina Huttunen ja sen alkuperäinen nimi on “Jeg nekter“.