Kansi: Like

“Sen minä olen puutarhanhoidosta kokemuksen kautta oppinut, että on aivan turha varoa tai pelätä, sillä elämä kestää kyllä, se ryöpsähtelee esiin sokeana ja viheriöivänä, mikä voi joskus pelottaa, koska me ihmisetkin olemme eläviä mutta elämme tavallaan kontrolloiduissa olosuhteissa ja pelkäämme siksi kaikkea sokeaa, villiä, kaoottista, kohti aurinkoa kurkottavaa…”

Suhteeni Karl Ove Knuasgårdiin on hyvin kahtiajakoinen. Tunnustan kyllä, että mies osaa kirjoittaa ja pidin kovasti esimerkiksi ‘Taisteluni‘-sarjan kakkososasta. Myönnän, että miehen kirjoissa on omituista vetoa ja hänen kirjoitustyylissään on jotakin hyvin intiimiä ja yleisinhimillisiltä. Toisaalta taas inhosin ‘Taisteluni’-sarjan nelososaa niin paljon, etten saa millään tartuttua vitoseen. Knausgårdin sisäänpäin kääntynyt itsesääli ja ahdistus työntää tehokkaasti luotaan. Kirjailijan harjoittama itsensä ylianalysointi on parhaimmillaan hulvattoman hauskaa ja helposti samaistuttavaa, huonoimmillaan se on vain tympeää ja rasittavaa jankutusta. Knausgård osuu mielestäni parhaiten maaliin kuvatessaan lapsia ja lapsiperhe-elämää, sillä kohdistaessaan katseensa johonkin muuhun kuin itseensä, kirjailija saa tekstiinsä lisää ilmaa.

Siksi ilahduinkin, kun ensimmäisen kerran kuulin, että tämä Knausgårdin uusi neliosainen kirjasarja on kirjoitettu ennen kaikkea miehen (kirjoittamisen aikaan) syntymättömälle tyttärelle. ‘Syksy‘ koostuu lyhyistä, parin sivun mittaisista teksteistä, joissa selitetään erilaisia maailmasta löytyviä asioita ja ilmiöitä, kuten kärpäsiä ja anteeksiantoa. Valitettavasti ‘Syksyä’ vaivaa sama epätasaisuus kuin Knausgårdin muita kirjoja. Osa teksteistä on hienoja pieniä helmiä, osa yksinkertaisesti niin tylsiä, etten voi käsittää miten ne on voitu jättää kirjaan. Ilmeisesti edes loistava kirjailija ei vain onnistu kirjottamaan mitään uutta tai mielenkiintoista aiheesta vessanpönttö. Tai ehkä joku pystyy, mutta Knausgård ainakaan ei. Tämä on harmillista ennen kaikkea siksi, että kirjassa on kuitenkin mukana myös erittäin hienoja ja kauniita tekstejä. Juuri kun olet lukenut jotain puuduttavaa ja haluat vain luovuttaa, Knausgård tarjoileekin seuraavaksi jotain koskettavaa ja tarkkanäköistä. Esimerkiksi oksennuksesta kertova teksti kääntyy lopussa kuvaukseksi rakkaudesta, jota kirjailija tuntee tytärtään kohtaan. Ällöttävä aihe kääntyykin kauniiksi.

Huomaan muuten taas kerran vierastavani Knausgårdin miehistä katsantotapaa. Esimerkiksi kuvaillessaan verta Knausgård kirjoittaa siitä, miten veri on yleensä aina merkki onnettomuudesta tai sairaudesta. Näin naisena täytyy olla vahvasti eri mieltä. Kirjailijalle ei selvästi ole tullut edes mieleen, että vaikka hän itse ei näe verta arjessaan, niin noin puolet maailman väestöstä kyllä näkee, ihan joka kuukausi.

Kaiken kaikkiaan kirja on siis harmillisen epätasainen. Olisin mieluummin lukenut lyhyemmän kirjan, josta heikoimmat tekstit olisi karsittu pois. Koska joukossa on tosiaan myös niitä helmiä. Esimerkiksi tuo postauksen alussa oleva lainaus: “...aivan turha varoa tai pelätä, sillä elämä kestää kyllä, se ryöpsähtelee esiin…” Teksteissä on paljon viisautta ja rakkautta ja toisenlaisessa kokoelmassa ne hyvät kohdat olisivat päässeet esille paremmin. Mutta oli tämä kirja sentään monin verroin parempi kuin se ‘Taisteluni’-sarjan kammottava nelososa… Toivon vaan, että seuraavissa vuodenaika-osissa Knausgård keskittyisi vielä enemmän lapsuuden ja vanhemmuuden kuvaukseen, koska niissä hän on selvästi parhaimmillaan.

Otan kirjalla osaa vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteeseen ja suoritan kirjalla kohdan “Käännöskirja“. ‘Syksystä’ on blogattu ainakin blogeissa Lumiomena, Ullan luetut kirjat, Sinisen linnan kirjasto, Mari A:n kirjablogi ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Kirja on itse ostettu. Julkaistu norjaksi vuonna 2015, suomennos vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry ja sen alkuperäinen nimi on “Om høsten“.