Esseet / Norjalaiset kirjat / Noveller

Talvi (Karl Ove Knausgård)

Kansi: Like

“Lapsuus näyttää pohjattomalta syvyydeltä vain, jos on kaukana siitä. Sisältä katsottuna lapsuus on pintoja ja värejä.”

Kun aloin lukea ‘Talvea‘ ajattelin, että tästä ei sitten oikeastaan tarvitse edes blogata, sillä voin vain viitata suoraan Syksy‘-kirjasta kirjoittamaani postaukseen. Kirjojen rakenne ja tyyli on nimittäin täysin samanlainen: Karl Ove Knausgård selittää maailmaa syntymättömälle tyttärelleen ja aiheet vaihtelevat banaaleista ja konkreettisista (heijastimet ja vanupuikot) kauniisiin ja abstrakteihin (sosiaalisuus ja elämäntunne). Osa teksteistä on tuhottoman tylsiä ja osa hyvin viehättäviä. Aivan kuten ‘Syksy’, myös ‘Talvi’ ärsyttää epätasaisuudellaan. Mukana on hienoja tekstejä, mutta myös haaleita ajatusviritelmiä, joita ei todellakaan olisi julkaistu kirjana ellei kirjailija olisi ollut jo entuudestaan supersuosittu. ‘Syksystä’ ja ‘Talvesta’ olisi molemmista pitänyt napata parhaat palat, yhdistää ne yhdeksi kirjaksi ja jättää suurin osa teksteistä suosiolla pöytälaatikkoon. Jollain tapaa näiden kaikkien tekstien julkaiseminen tuntuu lukijoiden aliarvioimiselta. Kyllä ne lukee mitä vaan, kunhan kannessa on Knasun nimi isolla.

Ja samalla harmittaa moittia kirjaa, jossa on niin paljon hyvää ja kaunista. Ärsyttää, että huonot tekstit vetävät mukanaan ne hienotkin, joita ‘Talvessa’ kuitenkin riittää, ehkä jopa enemmän kuin ‘Syksyssä’. Esimerkiksi “Kuu“-niminen teksti, jonka lopussa Knausgårdin ajatukset harhailevat scifimäisiin sfääreihin, joissa peltokorteet ja syvänmeren kalat pystyvät ajelehtimaan avaruuden halki kuuhun. Tai “Vesiapinat“-tekstin ajatus ihmislajista, joka olisikin jäänyt veteen ja kehittynyt siellä valaiden ja hylkeiden seuralaisena. Knausgårdin tapa assosioida vapaasti ei ole pitkälle vietyä ja analyyttistä kuten vaikkapa Leena Krohnin vaihtoehtoisia todellisuuksia pohtivien novellien tyyli. Knausgårdin päiväunelmointi-tyylinen pohdiskelu on kuitenkin naiiviudessaan kovin sympaattista ja hauskaa.

Toinen tekstityyppi, josta pidän kovasti on Knausgårdin tapa kuvata tuntemiaan ihmisiä. “Björn“, “Thomas“, “Georg” ja “J” kuvaavat kaikki tarkkanäköisesti ja lempeästi miehiä kirjailijan ympärillä. Näitä ihmisiä yritetään selittää samaan tapaan kuin muita ilmiöitä. “Hänen askelluksensa keveys ei ole kovin eleganttia, sillä hän on pitkä ja hänellä on pitkät raajat, jotka näyttävät heiluvan sinne tänne, vaan pikemminkin eteeristä, haihtuvaa ennemmin kuin kiinteää, niin kuin hän voisi minä hetkenä tahansa levittää kädet ja räpytellen hitaasti kuin kurki tai pelikaani lähteä lentoon.” Knausgårdia on monesti syytetty läheistensä hyödyntämisestä kirjallisuuden nimissä ja näiden liian tarkasta kuvaamisesta, mutta vaikka nämä lyhyet tekstit ovat nekin kovin intiimejä, eivät ne tunnu samalla tavalla tirkistelyltä, kenties koska kyseessä ovat hieman kauempaa kuvatut vanhemmat miehet ja heitä kaikkia kuvataan selvästi rakkaudella. Tällaisia tekstejä lukisin mielelläni lisää, sillä ihmiskuvauksessa Knausgård on mestari. Ne vanupuikot ja varikset voisi hyvin jättää vähemmälle, koska ne ovat yksinkertaisesti tylsiä. Liian abstraktit tekstit taas tuntuvat aavistuksen verran kliseisiltä ja teennäisiltä, mutta nämä ihmiskuvaukset, vau! Näitä tästä lähtien lisää, jooko?

Kaiken kaikkiaan ‘Talvi’ on yhtä haikea ja surumielinen kuin muutkin Knausgårdin teokset. Olen pitkään miettinyt mikä miehen kirjoissa itseäni viehättää. Knausgårdin tyylissä on kuitenkin paljon sellaista mikä ärsyttää ja työntää luotaan, mutta silti tartun aina yhä uudelleen miehen kirjoihin. Kenties se on tämä kaiken läpitunkeva haikeus, jossa onnikin pistää itkettämään, kun se on niin sietämättömän haurasta? Jollain tapaa Knausgårdin surumielisyys on myös anteeksiantavaa ja hyväksyvää. Olet ehkä täydellisen epäonnistunut, mutta niinhän me kaikki olemme.

“Tunnen ihmisiä jotka juovat pullon viinaa joka päivä, tunnen ihmisiä jotka napsivat psyykenlääkkeitä kuin karkkia, tunnen ihmisiä jotka ovat yrittäneet tappaa  itsensä, yksi oli hirttäytymässä ullakolle, mutta hänet löydettiin, toinen otti yliannoksen sängyssä, hänetkin löydettiin ja vietiin ambulanssilla sairaalaan. Tunnen ihmisiä, jotka ovat olleet pitkiä aikoja hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa. Tunnen skitsofreniaa sairastavia, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsiviä, psykoosiin joutuneita ja ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti saa elämäänsä järjestykseen. Tunnen katkeroituneita ihmisiä, jotka syyttävät muita ongelmistaan ja edistymättömyydestään, usein liittyen asioihin, jotka ovat tapahtuneet kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta sitten. Tunnen ihmisiä, jotka lyövät rakkaitaan, ja tunnen ihmisiä, jotka sopeutuvat mihin tahansa, koska eivät odota elämältä enempää.

Kaikki tämä tahmeus, kaikki surkeus ja kärsimys ja merkityksen hukkuminen  kuuluu elämään ja sitä on kaikkialla, mutta se jää helposti piiloon, koska se on lähtöisin ihmisten sisältä ja useimmat peittelevät sitä ja koska totuutta on niin vaikea myöntää: elämän piti olla valoisaa, sen piti olla helppoa, sen piti olla rantahiekalla temmeltäviä, nauravia lapsia ja lapsia, jotka hymyilevät kameralle ensimmäisen koulupäivän odotusta ja jännitystä uhkuen.”

‘Talvesta’ on kirjoitettu ainakin Kirjavinkeissä, Sinisen linnan kirjastossa ja Levoton lukija -blogissa.

Kirja on itse ostettu. Julkaistu norjaksi vuonna 2015, suomennos vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry ja sen alkuperäinen nimi on “Om vinteren“.

One thought on “Talvi (Karl Ove Knausgård)

  1. Pingback: Kevät (Karl Ove Knausgård) | Les! Lue!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s