Norjalaiset kirjat / Romaanit

Taisteluni – Toinen kirja (Karl Ove Knausgård)

Kansi: Like

Kansi: Like

“- Oliko hän sellainen kuin muistit?

– No jaa, ehkä vähän erilainen.

– Millaista se oli?

– Montako kertaa sinun pitää kysyä sitä?

– Olen tosissani. Mitä tunsit kun näit hänet?

– Vähemmän kuin luulin.

– Miten niin?

– Ai miten niin? Mikä helvetin kysymys tuo on olevinaan? Mistä minä voin sen tietää? Tunnen sitä mitä tunnen, ei sielun jokaista pienintä käännöstä voi tunnistaa, mikäli niin luulet.

– Etkö sitten eläkään sillä?

– En. Elän kirjoittamalla jokaisesta pienimmästäkin nolosta tilanteesta johon olen joutunut. Se on eri asia.”

Olen nyt lukenut Karl Ove KnausgårdinTaisteluni”-sarjasta kaksi ensimmäistä osaa, yhteensä yli 1000 sivua enkä vieläkään tiedä pidänkö miehestä vai en! Ilmeisesti pidän, koska haluan edelleen lukea lisää. Knausgård vaikuttaa ihmisenä sympaattiselta, mutta samalla niin käsittämättömän neuroottiselta, epävarmalta ja itsekeskeiseltä, että monessa kohtaa läpi kirjan lukijan tekee vain mieli ravistella miestä. Olen edelleen puulla päähän lyöty tästä nelikymppisen miehen ideasta kirjoittaa kuusiosainen kirjasarja omasta elämästään. En tiedä mitä kauheuksia tulevilla osilla on tarjota, mutta näiden kahden kirjan perusteella miehen ”taistelut” käydään vain hänen omassa päässään. Tähän mennessä kirjasarjan kantavat voimat ovat olleen kirjailijan valtava halu miellyttää muita ja käsittämätön kyky jatkuvaan itsereflektioon.

Ja kuitenkin tärkeintä on, että Knausgård todellakin osaa kirjoittaa. Hän kirjoittaa helposti etenevää ja erittäin viihdyttävää tekstiä. Monessa kohtaa tuntuu, että tarina etenee kuin hyvissä dekkareissa. Lukija alkaa odottaa ja aavistella jotakin suurta ja kammottavaa käännettä, jota ei sitten kuitenkaan koskaan tule. Mutta ennen kuin tästä ehtii närkästyä, aloittaa Knausgård jo seuraavan tarinansa ja lukija uppoutuu siihen. Kuten miehen ystävä Geir kirjassa sanoo:

“Osaat kirjoittaa kaksikymmentä sivua vessassa käynnistä ja saada ihmiset lukemaan sitä, kunnes heidän silmänsä kostuvat. Kuinkahan moni siihen pystyy? Kuinka moni kirjailija olisi tehnyt sen jos vain olisi osannut? Miksi ihmiset nyhräävät modernistisia runojaan joissa on kolme sanaa sivulla? Siksi etteivät he osaa muuta. Kai sinäkin sen tajuat kaikkien vuosien jälkeen, helvetti. Jos he osaisivat muuta, he tekisivät sen. Sinä osaat mutta et arvosta sitä. Vähättelet sitä, haluat mieluummin olla etevä ja kirjoittaa esseitä. Kaikkihan esseitä osaavat kirjoittaa! Se on maailman helpointa hommaa.”

Pidin erityisen paljon kirjan rakenteesta. Mies aloittaa kuvailemalla vuotta 2008, jolloin hän on kolmen pienen lapsen väsynyt isä kesälomareissulla. Tästä lähtökohdasta tarina hyppää pian muutaman vuoden taaksepäin aikaan, jolloin lapsia oli vain kaksi ja koko perhe matkalla lastenkutsuille. Kun kutsuja on kuvailtu yksityiskohtaisesti, siirtyy tarina vielä taaemmas ensimmäisen lapsen syntymään ja Knausgårdin päiviin koti-isänä. Sen jälkeen siirrytään uuden vuoden juhliin ennen lapsen syntymää, sieltä kesään, jolloin Knausgård hylkäsi ensimmäisen vaimonsa ja muutti Bergenistä Tukholmaan ja lopulta esikoiskirjailijoiden kurssille, jossa hän ensimmäistä kertaa kohtasi nykyisen vaimonsa Lindan. Kurssin jälkeen aletaan rullaamaan takaisin kohti tulevaa: takaisin ensimmäiseen Tukholman kesään, sieltä uuden vuoden juhliin, koti-isyyteen, lastenkutsuille ja kirjan lopussa mies on taas sama kolmen lapsen isä kuin kirjan alussa.

Kirja keskittyy siis ennen kaikkea Knausgårdin perheeseen, siihen kuinka hän kohtasi vaimonsa ja tuli isäksi ja siihen kuinka hän kaiken tämän keskellä yrittää kirjoittaa. Kirja on siis perusidealtaan hyvin klassinen: kuinka yhdistää luova työ ja arki pikkulapsiperheessä? Erityisesti kirjan alussa lapsiperheen elämää kuvaillaan herkullisesti. Nauroin ääneen, kun Knausgård kuvaillee sivukaupalla muskiikkileikkikoulun kauhuja ja sitä kuinka hänen miehisyytensä kutistuu taputusleikkejä vetävän kauniin opettajattaren edessä.

Knausgård kirjoittaa perheestään kuitenkin hyvin kauniisti. Hän on ongelmistaan huolimatta hyvin rakastava isä ja aviomies. Lapsiaan, erityisesti esikoista Vanjaa, mies kuvaa erittäin tarkkanäköisesti ja juuri tästä syntyy mielestäni kirjan suurin moraalinen ongelma. Saako lapsesta kirjoittaa näin?

”Taisteluni”-kirjasarja on herättänyt suurta närkästystä kirjailijan sukulaisissa. Ymmärrän sen, mutta en hyväksy heidän vaatimuksiaan sensuroida kirjoja. Kuulun siihen kuppikuntaan, jonka mielestä muita aikuisia saa hyödyntää taiteessa juuri niin paljon kuin haluaa. Toki näillä kohteilla on oikeus siitä suuttua, mutta silti kirjailijalla on lupa kirjoittaa. Mutta entä lapset? Minä haluaisin piirtää rajan siihen. En hyväksynyt sitä, että Riikka Ala-Harja kirjoitti siskonpoikansa sairaudesta ilman lupaa, mutta jollain tasolla en hyväksy edes tätä, että Knausgård kirjoittaa omista lapsistaan tähän tyyliin, näin intiimisti. Erityisesti lastenkutsu-kohtauksessa Knausgård kuvaa tarkkaan oman tyttärensä epävarmuutta sosiaalisissa tilanteissa. Hän kuvaa sitä rakkaudella ja ymmärryksellä, koska voi itsekin samaistua tuohon epävarmuuteen, mutta itse en voisi silti koskaan kuvitella kirjoittavani omasta lapsestani näin. Olen ehkä muutenkin ylisuojeleva äiti ja kuulun siihen joukkoon, joka ei halua pistää lapsensa kuvia nettiin enkä ikinä antaisi lapselleni lupaa osallistua tosi-tv-ohjelmaan tms. Mielestäni lapsella on oikeus kasvaa rauhassa aikuiseksi asti ennen kuin häntä aletaan määritellä julkisuudessa yhtään miksikään. Lapsella on oikeus olla yhdessä hetkessä ujo ja toisessa hetkessä rempseä ja rohkea ilman, että luonteenpiirteitä hakataan kiveen kirjan tai televisio-ohjelman muodossa. Toki Knausgårdin huomiot ovat vain hänen omiaan, mutta ryhtyvätkö ne määrittämään hänen tytärtään, siinä vaiheessa, kun lapsi kasvaa teiniksi ja lukee isänsä kirjoittaman kirjan? Kokiko tytär itse sen näin vai päihittääkö isän kirjaan asti painettu kuvaus tyttären lapsuudesta ja luonteenpiirteistä tämän omat muistot?

Kaikesta huolimatta Knausgårdin kirjoittaa lapsistaan ennen kaikkea kauniisti ja rakkaudella. Seuraava lainaus kuvaa hyvin myös sitä miten itse suhtaudun omaan tyttäreeni:

“Kun ajattelen kolmea lastani, en niinkään mieti heidän luonteenomaisia kasvojaan vaan tunnetta, jonka he minussa herättävät. Tämä tunne on muuttumaton, se on se mitä he “ovat” minulle. Ja se mitä he “ovat” on ollut olemassa ensimmäisestä päivästä lähtien kun näin heidät. Silloinhan he eivät osanneet mitään, ja se vähän mitä he osasivat, kuten imeä rintaa, nostaa käsiään refleksinomaisesti, katsoa ympärilleen, jäljitellä, senhän he kaikki osasivat, niin ettei se mitä he “ovat” liity mihinkään mitä he osaavat tai eivät osaa, se on enemmänkin jonkinlaista valoa joka heistä loistaa.” 

Perheen ohella kirjan tärkeimpiä henkilöitä on Knausgårdin ystävä Geir. Hänen kanssaan kirjailija käy kirjan kiinnostavimmat keskustelut. Geirin hahmo sopii kirjaan loistavasti, sillä hän tuo kovin vakavan ja totisen Knausgårdin rinnalle keveyttä ja iloa ja toimii monessa kohtaa järjen äänenä, kirjailijan itsensä alkaessa madella liian syvällä omassa navassaan.

“Elämäsi on niin ilotonta. Sinulla on niin uskomattomia voimavaroja ja niin paljon lahjoja, mutta ne jäävät siihen, ne muuttuvat taiteeksi mutta eivät sen enemmpää. Olet kuin Midas. Kaikki mihin hän tarttuu muuttuu kullaksi, mutta hänelle ei ole siitä iloa.”

Knausgård on jossain haastattelussa sanonut, että kirjoittaa elämästään niin kuin hän sen muistaa. Kirjailija ei siis väitä kirjoittavansa totuutta, vaan vain oman käsityksensä asioista. Tässä sarjan toisessa osassa hän kuitenkin manaa useaan otteeseen huonoa muistiaan ja tapaansa keksiä itselleen uusia muistoja tajuamatta sitä itse. Itse tulkitsin tämän niin, että Knausgård haluaa tehdä lukijalle selväksi, että loppujen lopuksi koko tarina on kuitenkin fiktiota ja sellaisena sitä tulee lukea.

Neuroottisuutensa ja totisuutensa lisäksi Knausgård on todellakin tarkkanäköinen ja toisinaan myös erittäin hauska. Lapsiperhe-elämän lisäksi myös miehen tapa kuvailla norjalaisten ja ruotsalaisten eroja pistää hymyilyttämään. Itse koin myös, että siellä pelkojen, pateettisuuden ja itsereflektion alla oli (onneksi!) myös aimo annos itseironiaa.

“- Kun puhuu sinun kanssasi, on kuin kävisi terapiassa pirun kanssa, sanoin ja laskin perunakulhon hänen eteensä.

– Piru häviää lopuksi aina, hän sanoi.

– Sitä emme tiedä, sanoi. – Loppuhan ei ole vielä tullut.”

Eipä olekaan! Vielä ainakin neljä paksua opusta jäljellä ennen kuin nämä taistelut loppuvat. Ja hyvä niin. Näiden raivostuttavien ja provosoivien kirjojen lukeminen on myös hirveän hauskaa!

”Taisteluni ”-sarjan toisesta osasta ovat kirjoittaneet myös mm. Lumisen omenan Katja, Sinisen linnan Maria ja Jaana Toisen tähden alta.

Olen ostanut kirjan itse. Kirja on julkaistu norjaksi vuonna 2009. Liken suomenkielinen laitos on vuodelta 2012. Kirjan on suomentanut Katriina Huttunen. Alkuperäinen nimi “Min Kamp, Andre bok“.

2 thoughts on “Taisteluni – Toinen kirja (Karl Ove Knausgård)

  1. Pingback: Taisteluni – Neljäs kirja (Karl Ove Knausgård) | Les! Lue!

  2. Pingback: Syksy (Karl Ove Knausgård) | Les! Lue!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s