Kansi: WSOY

Elämäkertahaasteen innoittamana tartuin elämäni kenties ensimmäiseen kuninkaalliseen elämäkertaan. Ajattelin, että oppisin hieman lisää Norjan historiasta ja kenties alkaisin ymmärtää monarkiaa myös ilmiönä. Ingar Sletten Kolloenin kirjoittama “Kuningatar Sonja” oli kuitenkin melkoinen pettymys. Ensinnäkin se keskittyy hyvin tiiviisti vain itse kuningattareen, eikä käsittele Norjan historiaa juuri lainkaan. Toisaalta se ei myöskään tarjoa minulle uusia syitä kannattaa monarkiaa. Kuten jo aiemmin kerroin, en aina edes muista, että prinsessat eivät kuulukaan vain satuihin, vaan ovat täällä Norjassa ihan todellisuutta. Jotenkin kuninkaalliset ovat ihan söpö historiallinen ilmiö, mutta en vain ymmärrä miten vielä tänäkin päivänä valtaa voi saada syntymällä oikeaan perheeseen.

Täällä Norjassa kuninkaallisiin suhtaudutaan hyvin kiihkottomasti. En ole tavannut ketään, joka kannattaisi ja ihailisi kuninkaallisia syvästi, mutten ole törmännyt myöskään kehenkään, jotka jaksaisi vaahdota monarkiaa vastaan. Kuninkaalliset nyt vain ovat. Perhe on melko sympaattinen ja heihin suhtaudutaan suopean välinpitämättömästi (paitsi kenties prinsessa Märta Louiseen ja hänen aviomieheensä Ari Behniin, sillä heistä ei tunnu tykkäävän juuri kukaan). Mutta vaikka en edelleenkään ymmärrä monarkiaa ilmiönä, oli tämän kirjan lukeminen kuitenkin ihan mielenkiintoista, ainakin paikoittain.

Sonja Haraldsenin lapsuudesta ja nuoruudesta kirja ei kerro juuri mitään. Tuntuu kuin Sonjan elämä alkaisi vasta siitä, kun hän parikymppisenä tapaa silloisen kruununprinssi Haraldin. Kirjan alkupuoli keskittyy kuvailemaan niitä vaikeuksia, joita Sonja ja Harald joutuivat kohtaamaan ennen kuin he lopulta saivat toisensa. Sonja ja Harald nimittäin deittailivat melkein kymmenen vuotta ennen kuin Kuningas Olavi ja Norjan hallitus antoivat suhteelle hyväksyntänsä. Sonja kun ei ollut siniverinen, vaan rikkaan oslolaisen kauppiaan tytär. Vielä kuninkaallisen kihlauksen aikoihin osa kansalaisista oli sitä mieltä, että Sonja oli liian tavallinen kelvatakseen tulevaksi kuningattareksi.

Kuningas Olavin puoliso, Haraldin äiti, kuningatar Märtha oli kuollut jo vuonna 1954 ja kun Sonja ja Harald vuonna 1991 nousivat valtaan, tuli Sonjasta ensimmäinen kuningatar lähes 40 vuoteen. Vuosien varrella hän saikin useaan otteeseen todistella osaamistaan ja taistella paikastaan. Kuningashuone oli kovasti miehinen ja jähmeä, eikä kuningatarta usein otettu vakavasti. Tämän taistelun kuvaus onkin kirjan kiinnostavinta antia. Miten raivata itselleen tilaa miehisessä organisaatiossa? Miten todistaa muille tekevänsä tärkeää työtä siinä missä kuningashuoneen miehetkin? Kruununprinsessalta meni esimerkiksi kahdeksan vuotta ennen kuin sai kuninkaanlinnasta oman pikkuruisen työhuoneensa, sillä eihän hänen odotettu tekevän töitä tai tarvitsevan esimerkiksi kirjoituspöytää! Tässä kohti lukijan on melkein pakko nostaa kuningattarelle hattua. Vaikken siis monarkiaa ymmärräkään, niin osaan kyllä arvostaa sitkeää naista, kun sellaiseen törmään.

Valitettavasti kirjassa kuvaillaan erittäin yksityiskohtaisesti myös vähemmän kiinnostavia seikkoja, kuten sitä minkä värinen mekko kuningattarella on missäkin tilaisuudessa ollut tai minkälaista autoa hän tykkää ajaa. Kirjassa kuvaillaan myös sivukaupalla sitä kuinka halpa ja köyhä norjalainen kuninkashuone on muihin Eurooppalaisiin monarkkeihin verrattuna. Tämä voi hyvin olla totta, mutta lukijaa kyllä ärsyttää jatkuva valitus rahasta ja sen puutteesta. Kyllä se on rankkaa olla kuninkaallinen, kun hallitus ei anna tarpeeksi rahaa!

Kaiken kaikkiaan elämäkerta on erittäin säyseä ja pikkuisen puuduttavakin, mikä on hyvin ymmärrettävää, sillä onhan se kirjoitettu yhdessä kuningattaren itsensä kanssa. Sonja vaikuttaa sympaattiselta ja ennen kaikkea sitkeältä ja voimakastahtoiselta naiselta. On kuitenkin tylsää, että esimerkiksi politiikka loistaa niin totaalisesti poissaolollaan, sillä eihän kuninkaallisilla ole lupaa ottaa kantaa juuri mihinkään. Sonja on kuitenkin ottanut asiakseen markkinoida maailmalla norjalaista taidetta ja kulttuuria, mikä sekin on herättänyt osassa poliitikoista närkästystä. Politiikkaa se on nimittäin kulttuuripolitiikkakin, joten kuningattaren pitäisi pysyä siitä erossa. Naisnäkökulman lisäksi kirjan kiinnostavinta antia oli kuitenkin juuri Sonjan taideharrastuksen kuvaus (tiesittekö, että Sonja on istunut myös Andy Warholin mallina?) ja toisaalta tietenkin se, että Sonjan lapsuudenkoti sijaitsee viiden korttelin päässä siitä missä minun ensimmäinen kotini oli täällä Oslossa. Kröhöm, olen siis itsekin melkein kuninkaallinen.

Kirja on itse ostettu. Julkaistu norjaksi vuonna 2012, WSOY:n suomennos vuodelta 2013. Kirjan on suomentanut Pirkko Leino ja sen alkuperäinen nimi on “Dronningen“.