Kuva: Reeta / Les! Lue!
Kirjan kansi: Jenni Saari / Teos

Kirjoitin täällä pari vuotta sitten siitä miten paljon norjalaisten mieskirjailijoiden päähenkilöt muistuttavat toisiaan. Nyt olen edennyt tutkimuksessani pidemmälle ja kenties jopa löytänyt näiden henkilöhahmojen alkulähteen! Jos haluat tietää mistä Karl Ove Knausgård, Per Petterson ja Gaute Heivoll ammentavat ylianalysointinsa, kannattaa ehdottomasti tutustua Dag Solstadiin! Miehen viime vuonna suomeksi ilmestynyt “Ujous ja arvokkuus” edustaa nimittäin norjalaisen mieskirjailijan itseanalyysia puhtaimmillaan.

Ylianalysoinnin lisäksi myös tarinan muodosta huomaa, että Knasu ja Petterson ovat Solstadinsa lukeneet. Knausgård ja Petterson leikittelevät usein aikatasoilla, aloittavat mielivaltaisesta kohdasta, josta kertojaminän ajatukset lähtevät harhailemaan menneisyyteen, palaten takaisin nykyaikaan vasta satoja sivuja myöhemmin. Solstadin alunperin jo 1994 julkaistu “Ujous ja arvokkuus” toimii täsmälleen samalla tavalla. Tarinan juonen voi tiivistää lauseeseen: Päähenkilö seisoo kadunkulmassa ja punnitsee siihen astista elämäänsä. Mutta samalla päähenkilön tarina tietenkin laajenee myös kertomukseksi yhteiskunnasta, ystävyydestä ja kirjallisuudesta.

Kirjan alussa keski-ikäinen, lievästi alkoholisoitunut äidinkielenopettaja Elias Rukla raahustaa kouluun opettamaan kiittämättömiä ja sydänjuuriaan myöten tylsistyneitä lukiolaisia. Hän aistii oppilaista huokuvan vihan “häntä ja kaikkea hänen edustamaansa kohtaan“, mutta kokee, että niin elämän kuuluu mennäkin. Rukla ajattelee, että olisi suorastaan luonnonvastaista, jos lukioikäiset oppilaat jaksaisivat innostua Henrik Ibsenin arvokkaiden näytelmien analysoinnista. Riemastuttavan tyynesti mies toteaa, että hänen tehtävänsä on opettaa ja oppilaiden tehtävä on olla vihamielisiä ja kyllästyneitä teinejä.

“Jos kirjallisuus, jonka kulttuuriperintömme oli meille suonut, olisi todellakin koskettanut nuorisoamme heidän sen hetkisellä sielunsa ja mielensä tasolla, niin silloin, jos niin todellakin olisi ollut, olisi kirjallisuuttamme “kulttuuriperinnöksi” kutsuva yhteiskunta joutunut kiusalliseen valoon.”

Rukla elättelee silti heikkoa toivetta löytää jonkinlainen yhteys oppilaisiinsa. Noihin hämmentyneisiin nuoriin, jotka ovat suorastaan närkästyneitä siitä, että joutuvat pitkästymään samassa luokassa opettajansa kanssa. Solstad kuvaa hilpeän tarkasti tympääntyneitä lukiolaisia ja heidän opettajaa kohtaan tuntemaansa halveksuntaa.

“Miksi heidän olisi pitänyt sietää tällaista? Kuinka kauan heidän pitäisi sietää tällaista? Onko hänellä oikeus tehdä heille näin?”

Rukla kuitenkin rakastaa opettamaansa oppiainetta ja keskustelisi mielellään oppilaiden kanssa aidosti. Hän haluaisi kertoa omia mielipiteitään ja näkemyksiään, haastaa oppilaita ja johdattaa näitä norjalaisen kirjallisuuden luo. Hän ei vain tiedä miten.

“…hän tosiasiassa koko ajan toivoi, että joku oppilaista tekisi juuri tämän kysymyksen. Että valveutunut kahdeksantoistavuotias, sen jälkeen kun hän olisi sanonut, että kotimaisen kirjallisuuden neljään suureen mitä ilmeisimmin täytyi lukea Ibsen, Bjørnson, Kielland ja Garborg, vaikka nyt kohta sadan vuoden ajan oli ajateltu että neljä suurta olivat Ibsen, Bjørnson, Kiellan ja Lie, että kaipa aika olisi kypsä vaihtamaan Garborgin Lien paikalle jotta voitaisiin estää termin “neljä suurta” rappeutuminen, tämä oppilas nostaisi kätensä ja kysyisi: Opettaja, opettaja, tarkoittaako se, että nämä neljä suurta ovat sinun suosikkejasi, minkä hän olisi silloin saanut tilaisuuden keiltää ja sanoa: Ei suinkaan, minun suosikkini ovat Ibsen, Hamsun, Vesaas ja Mykle. Mutta kun hän (päiväunssaan) saisi tilaisuuden sanoa näin, hänen täytyisi rientää lisäämään: Mutta ei teidän pidä takertua minun mielipiteisiini, sillä kun minä sanon näin, sanon se rajallisena ihmisenä, joka on oman aikansa vanki, ja sanani paljastavat pikemminkin sen, että sydäntäni koskettaa enemmän oman vuosisatani kirjallisuus kuin sen, miten hyvin osaan arvioida äidinkielellämme kirjoitettua kirjallisuutta, niin hän vastaisi, jos tämän kysymyksen tekisi valveutunut, jännityksestä kihisevä kahdenksantoistavuotias poika, ja tämän vastauksen kautta hän voisi paljastaa itsestään puolen, joka kenties yllättäisi oppilaat…”

Itse osallistuisin enemmän kuin mielelläni Ruklan pitämälle norjalaisen kirjallisuuden luennolle! Mies ei vaikuta erityisen sympaattiselta, mutta hänellä (siis Dag Solstadilla) on monia mielenkiintoisia näkökulmia kirjallisuuteen ja erityisesti Ibsenin “Villisorsaan“. Kirjan alussa pohditaankin sivukaupalla “Villisorsassa” esiintyvän sivuhenkilön Rellingin tärkeyttä ja “Ujoudesta ja arvokkuudesta” saakin ehdottomasti enemmän irti, jos Ibsenin “Villisorsa” on lukijalla tuoreessa muistissa. (Jälleen siis yksi hyvä syy lukea lisää Ibseniä!)

Ibseniä käsittelevän oppitunnin jälkeen Rukla on lähdössä kotiin. Ulkona tihkuttaa sadetta ja mies päättää avata sateenvarjonsa. Varjo ei kuitenkaan aukene ja yhtäkkiä Rukla raivostuu silmittömästi. Siinä koulunpihalla ympärillä tuijottavien luiolaisten keskellä Rukla hyppii sateenvarjonsa päällä, solvaa oppilaita ja lähtee sitten harppomaan kovaa vauhtia koululta pois. Ja tästä kirjan varsinainen tarina vasta alkaa.

Rukla on epätoivoinen. Hän uskoo saavansa potkut ja miettii kuinka voi kertoa uutisen vaimolleen. Kadunkulmaan pysähtyneenä mies alkaa kelata tarinaansa taaksepäin, muistella opiskeluaikojaan ja ennen kaikkea ystäväänsä Johan Corneliussenia. Vuosia aikaisemmin rauhallinen ja hiljainen Rukla tutustui yliopistolla kiehtovaan filosofianopiskelijaan Johan Corneliusseniin, joka vaikutti merkittävästi Ruklan koko elämään. Siinä missä Rukla oli hiljainen ja sisäänpäinvetäytyvä oli Cronelliussen kiihkeän kiinnostunut kaikesta.

“Johan Corneliussen janosi elämää, mikä johti heidät molemmat vilkkaaseen ja hauskaan opiskelijaelämään. Opintoja ja juhlia, keskusteluja ja suunnatonta elämän etsintää, ja onnea. Johan Corneliussenin mielenkiinnon kohteet säilyivät niin monipuoisina ja hän pujotteli niin ketterästi niiden välillä, että Elias Rukla, joka seurasi ystäväänsä miltei kaikkialle, ei ollut koskaan tuntenut yhtä kiihkeästi olevansa elossa.”

Ystävykset rientävät juhlista urheilukilpailuihin, baareista poliittisiin tilaisuuksiin ja konserteista elokuviin. Elämä Corneliussenin ystävänä on jännittävää ja kiihottavaa ja kuin huomaamatta tulee Rukalasta kiehtovan ystävänsä vierellä oman elämänsä sivullinen. Tuntuu kuin Rukla eläisi vain ystävänsä kautta. Corneliussen perustaa perheen, muuttaa mielipiteitään ja tekee rankkojakin valintoja, mutta Rukla vain pyörii mukana, lähinnä reagoimassa ystävänsä valintoihin, osaamatta ottaa itse vastuuta elämästään. Kun ystävyys lopulta loppuu, jää Rukla tyhjän päälle. Ja nyt hän seisoo kadunkulmassa miettimässä kuluneita vuosikymmeniä.

“Kyse oli asteittain kasvaneesta tunteesta, että yhteiskunta oli pelannut hänet ulos. Se kiusasi häntä kovasti, kiusasi ja huolestutti. Hänelle kansalaisena ei yksinkertaisesti tarjottu riittävästi mielenkiintoista vuorovaikutusta. Sen enempää televisio kuin sanomalehdet eivät antaneet enää ärsykkeitä.”

Dag Solstadin melko lyhyt kirja on täynnä erilaisia teemoja. Elias Rukla pohtii kirjallisuutta, ystävyyttä, rakkautta, perimmäisiä eksistentiaalisia kysymyksiä ja omaa yhteiskunnallisuuttaan. Kirjan teemat ovat ajattomia ja yllättävän monessa kohtaa pystyin myös samaistumaan tähän kärttyiseen ja katkeroituneeseen keski-ikäiseen mieheen. Rukla on hukassa omassa elämässään ja yhteiskunnassa, jota ei enää tunnista omakseen. Mutta kuinka moni meistä on lopulta koskaan täysin kotonaan yhteiskunnassa tai itsessämme?

Kaiken kaikkiaan “Ujous ja arvokkuus” oli erittäin kiinnostava kirja. Kirjan lopusta löytyvä suomentaja Tarja Tevan mielenkiintoinen artikkeli avasi kirjan vielä lisää. Suosittelen siis ehdottomasti tutustumaan myös Solstadiin, jos norjalainen kirjallisuus kiinnostaa tai jos olet muuten kiinnostunut pohdiskelemaan eksistentiaalisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Solstad on Norjassa suuresti arvostettu klassikkokirjailija ja yhteiskunnallinen keskustelija, joten jo senkin vuoksi häneen kannattaa tutustua. Miehen tuotanto on vaikuttanut muihin norjalaisiin kirjailijoihin jo vuosikymmenien ajan ja itse aion ehdottomasti lukea häneltä vielä muutakin. Mieheltä on suomennettu jo 1980-luvulla kaksi kirjaa ja toivon mukaan tämä uusi suomennos innostaa kustantajia kääntämää miehen muitakin teoksia.

“Ujoudesta ja arvokkuudesta” on kirjoitettu aikaisemmin ainakin Taas yksi kirjablogissa, Mari A:n kirjablogissa, Marjatan blogissa ja Kirjavinkeissä.

Kirja on saatu arvostelukappaleena. Julkaistu norjaksi vuonna 1994. Teoksen suomenkielinen vuodelta 2014. Kirjan on suomentanut Tarja Teva ja sen alkuperäinen nimi on “Genanse og verdighet“.