”Gina: Luuletteko, että nuori Werle on ihan tosissaan hullu?

Relling: En, sen pahempi; ei hän ole sen hullumpi kuin ihmiset yleensäkään. Mutta eräs tauti hänellä on ruumiissaan.

Gina: Mikä häntä sitten oikeastaan vaivaa?

Relling: Sanon sen teille, rouva Ekdal. Hän sairastaa akuuttista oikeamielisyyden kuumetta.”

 

Olen lukenut Henrik Ibsenin tunnetuimpiin kuuluvan ”Villisorsa”-näytelmän ainakin kolmesti. Traaginen ja herkullinen kuvaus ihmisen typeryydestä ja elämänvalheista jaksaa viehättää.

Tarina keskiössä on kaksi perhettä. Toiseen perheeseen kuuluvat vanha rikas tukkukauppias Werle ja tämän poika Gregers, joka kantaa isälleen kaunaa siitä kuinka isä kohteli Gregersin nyt jo edesmennyttä äitiä. Toiseen perheeseen kuuluvat Werlen entinen yhtiökumppani Ekdal ja tämän poika Hjalmar perheineen. Vanha Ekdal on viettänyt vuosia velkavankeudessa, jäätyään kiinni hämäräperäisistä metsäkaupoista, joita hän ja tukkukauppias Werle yhdessä hoitelivat. Ekdalin viruessa vankilassa on Werle menestynyt kauppiaana ja pitänyt huolta Ekdalin pojasta Hjalmarista.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Gregers Werle pitkästä aikaa vierailee isänsä luona. Hän alkaa epäillä isänsä motiiveja huolehtia Hjalmarista eikä malta olla pistämättä lusikkaansa toisten soppaan. Seurattuaan moraalittoman isänsä puuhia Werle nuorempi on vakuuttunut siitä, että ihminen voi olla todella vapaa vain eläessään ehdottomassa totuudessa ja kokee pyhäksi velvollisuudekseen tuoda muiden valheet päivänvaloon. Gregers Werle paheksuu isäänsä, mutta saa omalla rehellisyydellään aikaan vähintään yhtä paljon tuhoa kuin isänsä. Lukijan tekee mieli ravistella tätä ylevää nuorta herraa, joka keikaroi omassa erinomaisuudessaan.

Aivan niin kuin Ibsenin monissa muissakin näytelmissä, tarinan todellisia uhreja ovat jälleen kerran naiset ja lapset, Hjalmar Ekdalin vaimo Gina ja heidän tyttärensä Hedvig. Ärsyttävä Gregers kokee olevansa koko kaupungin moraalinvartija ja typerä Hjalmar uskoo tulevan keksintönsä pelastavan perheen taloudellisesta ahdingosta, mutta heidän kilpaillessaan siitä kumpi on hyveellisempi ja korkeaotsaisempi, saavat Gina ja Hedvig nöyrtyä ja alistua. Miehet ovat kyllä täynnä korulauseita ja ylvästelyä, mutta käytännössä he eivät saa aikaan muuta kuin sotkua, eivätkä osaa huolehtia tarinan haavoittuvimmasta hahmosta, 14-vuotiaasta Hedvigistä.

Koko tarinassa järjen ääntä edustaakin vain naapurin viinaan menevä lääkäri Relling, joka yrittää huomauttaa muille, että oli tilanne mikä tahansa, heidän tulisi ottaa huomioon, että perheessä on myös lapsi eikä tätä saisi sekoittaa mukaan aikuisten typeryyksiin.

 

”Relling: Herra Werle nuorempi: älkää käyttäkö tuota ulkomaista sanaa ideaalit. Meillähän on hyvä kotimainen sana: valheet.

Gregers: Tarkoitatteko, että nuo kaksi ovat sukua keskenään?

Relling: Kyllä, suunnilleen kuten tyfus ja lavantauti.

Gregers: Tohtori Relling, en antaudu, ennen kuin olen pelastanut Hjalmarin teidän kynsistänne.

Relling: Hänelle siitä suurin vahinko koituisi. Jos riistätte keskitason ihmiseltä hänen elämävalheensa, riistätte häneltä samalla onnen.”

 

Ja niinhän siinä tietenkin käy. Kun Werle nuorempi ihanteineen astuu ovesta, lentävät viimeisetkin onnen rippeet ikkunasta. Lähestulkoon rautalangasta vääntäen Ibsen muistuttaa meille, ettei muiden ihmisten menneisyyttä tai elämänvalheita kannata sorkkia. Jokainen pitäköön huolta omista asioistaan.

Jälleen kerran on pakko ihailla Ibsenin herkullisia henkilöhahmoja, näitä tekopyhiä patsastelijoita. Ibsen osaa kirjoittaa hahmoja, joiden tolkuttomuus saa lukijan raivon partaalle. Kaiken traagisuudenkin keskellä hahmot ovat myös koomisia. Näytelmän lopussa tarinan ainoa täyspäinen hahmo Relling väittää, ettei ihminen opi tai tule muuttumaan. Ylevämielinen Gregers ei suostu hyväksymään tätä.

 

”Gregers: Jos te olette oikeassa ja minä väärässä, ei elämä ole elämisen arvoinen.

Relling: Kyllä elämä olisi aika mukiinmenevä, kun vain saisimme olla rauhassa noilta kirotuilta karhuilta, jotka juoksentelevat köyhien ihmisten ovilla perimässä ihanteen vaatimustaan.”

 

Luin ihanan “Villisorsan” uudelleen taas kerran, sillä se on käsittääkseni mainittu ainakin kahdessa kirjassa, jotka odottavat lukupinossani: Dag Solstadin “Ujous ja arvokkuus” ja John Irvingin “Minä olen monta“. Tänä syksynä täällä Oslossa on myös menossa Ibsen-festivaali ja Nationaltheaterissa esitetään useita Ibsenin näytelmiä. Tämä kaupunki todella rakastaa Ibseniään.

Kirja on itse ostettu ja se julkaistiin alunperin norjaksi vuonna 1884. WSOY:n suomenkielinen laitos on vuodelta 1962. Kirjan on suomentanut Eino Palola. Alkuperäinen nimi “Vildanden“.