Kansi: Martti Ruokonen / Johnny Kniga

Blogiani pidempään seuranneet tietävät, että olen suuri Jo Nesbø -fani. Tykkään dekkareista yleisemminkin ja Nesbø on yksi suurimpia suosikkejani. Ja ehkä juuri siksi ärsyynnyn keskimääräistä enemmän kun kirjailija ei osu ihan maaliin. Luin Nesbøn viime vuonna ilmestyneen ja saman tien suomennetun teoksen “Isänsä poika” joululomalla. Kirja sopi mainiosti pitkän syksyn uuvuttaneelle lomalaiselle. Tarina oli vetävä ja kirjaa luki mielellään. Kuitenkin viimeisen sivun jälkeen päällimmäinen tunne oli laimea pettymys.

Kirjan päähenkilö on kyllä kieltämättä kiehtova. Tarinan keskiössä on syyttömänä vankilassa istuva pyhimysmäinen narkomaani Sonny Lofthus, jonka tarinaa avataan lukijalle kerros kerrokselta. Tapahtumat nytkähtävät liikkeelle, kun Sonny saa uutta tietoa vuosia sitten kuolleesta isästään ja lähtee kostamaan vanhoja vääryyksiä. Sonny on juuri sellainen antisankari, jollainen kunnon dekkarissa tulee ollakin, älykäs, mutta traumatisoitunut, oikeudenmukainen ja aina askeleen edellä muita. Sivurooleissa tapaamme korruptoituneita poliiseja, pikkurikollisia, narkomaaneja ja ihmiskauppiaita. Henkilöhahmot on kuvattu hienosti, mutta tällaiselle Nesbø-fanille ne ovat ehkä jo liiankin tuttuja miehen edellisistä kirjoista. Huomaan kaipaavani hieman maisemanvaihdosta. “Kukkulan kuningas” oli mainio välipala Harry Hole -kirjojen välissä ja ehkä odotin jotakin samanlaista revittelyä myös tämän kirjan kohdalla. “Isänsä poika” seuraa kuitenkin vähän liian uskollisesti Holen jalanjäljissä. Tässä ei ole tietenkään mitään pahaa, jos kirja muuten lunastaa paikkansa, mutta tällä kertaa jäi tunne, että hienot lähtökohdat eivät aivan kantaneet läpi tarinan.

Eniten itseäni jäivät häiritsemään päähenkilön motiivit, sillä Sonnyn nopeita mielenmuutoksia selitettiin hieman liikaakin lapsuuden tapahtumilla. Isän maineen puhdistaminen on melkoisen kulunut motiivi eikä tämä kirja tuonut teemaan mitään uutta. Kirjassa riitti toki vauhtia, mutta ei juuri mitään sanottavaa. Toisaalta voi tietenkin olla, että odotan Nesbøltä hieman liikaakin. Mies on tehtaillut tiiliskiviä jo vuosien ajan sellaista vauhtia, että on toki ihan luonnollista, ettei paukkuja riitä kaikkiin kirjoihin yhtä paljon.

Kirjan juoni kuitenkin kulkee eteen päin vaivattomasti ja vetävästi. Viihdyttävänä haukkapalana kirja toimikin oikein mainiosti ja voin luvata, että cliffhangereita riittää luvusta toiseen. Älä kuitenkaan odota, että Nesbø olisi tällä kertaa innostunut uudistumaan tai esittelemään itsestään uusia puolia. Mutta ken tietää, ehkä niitä löytyy taas huhtikuussa ilmestyvästä uutuudesta “Verta lumella“.

Kirja on itse ostettu. Julkaistu norjaksi vuonna 2014. Johnny Knigan suomenkielinen samalta vuodelta. Kirjan on suomentanut Outi Menna ja sen alkuperäinen nimi on “Sønnen“.