Foto: Øyvind Eide / Nationaltheatret

Kävimme jokin aika sitten katsomassa Oslon Kansallisteatterin esityksen “Dyrene i Hakkebakkeskogen“. Eli suomalaisittain klassikon “Hyppelihiiri Myökki-Pyökki-metsässä“. Kirjoitin tuosta norjalaisen Thorbjørn Egnerin lastenkirjasta aikoinaan täällä blogissanikin. Kirja ja sen laulut olivat itselleni lapsena rakkaita ja norjalainen tyttäreni tuntee sadun tietenkin vaikka unissaan. Joten kun huomasimme näytelmän tulleen jälleen kerran Kansallisteatterin ohjelmistoon varasimme heti omat lippumme.

Haluan omalta osaltani kannattaa lastenteatteria aina kuin mahdollista ja viimeisen vuoden aikana nähneet Hyppelihiiren lisäksi myös “Näkymätön lapsi“- nukketeatteriesityksen ja “Maija Poppanen“-musikaalin. Itse nautin lapsena teatterista valtavasti ja samaa iloa haluan tarjota myös lapselleni. Kävisimme teatterissa mielellämme vaikka joka kuukausi, mutta valitettavasti liput ovat kuitenkin melkoisen kalliit (kolmihenkiseltä perheeltä reilusti yli sata euroa). Toisaalta taas, ammattimainen teatteriesitys tarjoaa kuitenkin aivan omanlaisensa tunnelman ja Oslon Nationaltheatret on myös rakennuksena sen verran upea, että mielelläni panostan tällaiseen kulttuurielämykseen.

Foto: Øyvind Eide / Nationaltheatret

Hyppelihiiri ei tälläkään kertaa pettänyt. Lavastus oli hauska, esiintyjät ammattimaisia ja laulukohdissa pääsi yleisökin mukaan laulamaan. 7-vuotiaan tyttäreni kiinnostus ei missään vaiheessa herpaantunut ja me aikuisetkin nautimme esityksestä.

Ainoa mitä jäin itse miettimään oli se miten tiukasti näytelmä noudatti perinnettä. Egnerin perikunta pitää huolta siitä, että miehen toiveita kunnioitetaan eivätkä teatterit lähde itsekseen muokkaamaan tai modernisoimaan Egnerin näytelmiä. Thorbjørn Egner kun ei ollut “pelkkä”  lastenkirjailija, vaan myös kuvittaja, käsikirjoittaja ja säveltäjä ja hänellä oli tarkka visio siitä miltä hänen näytelmänsä saavat teatterin lavalla näyttää. Siksi erilaiset Hyppelihiiri-versiot poikkeavat toisistaan vain hyvin vähän. Tämä on sekä näytelmän vahvuus että sen heikkous. Egnerin tarinat ovat toki klassikoita juuri siksi, että ne toimivat niin hyvin sellaisinaan eikä niitä ole tarvetta päivittää tähän päivään. Hyvä satu on hyvä satu ja toimii vuosikymmenestä toiseen. Toisaalta taas, varsinkin näin aikuisen näkökulmasta voisi olla kiinnostavaa nähdä myös hieman erilaisia Egner-versioita. Mitä uutta vanhasta klassikosta voisi löytää, jos teatterintekijät saisivat hieman vapaammat kädet sen muokkaamiseen?

Niin tai näin, teatterikokemus oli hieno ja nyt onkin viimeistään aika ryhtyä suunnittelemaan tämän vuoden teatterivierailuita. Kansallisteatteriin tulee hieman modernimpi norjalainen klassikko “Karsten og Petra” ja Oslo Nye Teaterissa pyörivät ainakin Jo Nesbøn kirjoihin perustuva “Tohtori Proktori” ja “Kolme pukkia sillalla”-sadusta modernisoitu versio “Kolme pukkia kylpylässä“. Kesällä myös Frogner-puistossa esitetään lastenteatteria. Eiköhän me jotain keksitä!