Kansi: Thorbjørn Egner / WSOY

Thorbjørn Egnerin “Hyppelihiiri Myökki-Pyökki-metsässä” oli lapsuuteni rakkaimpia kirjoja. Siksi täytyykin heti alkuun antaa kiitosta kirjan suomentaneille Marja-Liisa Alangolle, Eila Kivikkaholle ja Panu Pekkaselle, koska mielestäni nimi Hyppelihiiri on ehdottomasti alkuperäistä Klatremus-nimeä hienompi! Ja kyllä Myökki-Pyökki-metsäkin on vähintään yhtä hieno kuin alkuperäinen Hakkebakkeskogen. Minulle Hyppelihiiri on siis tuttu jo vuosikymmenten takaa ja tuntuukin hassulta, että nykyisessä perheessämme tätä kirjaa luetaan nyt norjaksi. En intä vastaan, sillä olemme sopineet, että lähtökohtaisesti luemme Egnerin kirjat norjaksi ja Janssonit suomeksi.

Norjassa “Hyppelihiiri Myökki-Pyökki-metsässä” on tietenkin klassikko. Tämä on niitä kirjoja, jotka täytyy opetella ulkoa alusta loppuun ja takaisin, jos mielii ymmärtää norjalaista mentaliteettiä. Kirja kertoo pienestä, jokseenkin opportunistisesta Hyppelihiirestä, joka tykkää säveltää lauluja, muttei oikein jaksaisi tehdä työtä ja kutsuukin siksi itsensä kylään toisten luo aina juuri sopivasti ruoka-aikaan.

“Kun huomasin että tänään oli lauantai niin ajattelin itsekseni: sielläpä taitaa Martti Metsähiiri -rukka istua ypöyksin suuren kakkunsa ääressä, niin minä ajattelin. Ja silloin sanoin itselleni: totta totisesti, minä menen auttamaan Marttia. (…) Aah! Hyppelihiiri huokasi nähdessään kakun. – Taisipa olla aikamoinen yllätys että minä satuin tulemaan kylään tänään!”

Pieni Hyppelihiiri on tästä toisia hyväksikäyttävästä piirteestään huolimatta kuitenkin myös kovin sympaattinen ja kaikkien ystävä. Metsän todellinen ongelma ovat Mikko Repolainen ja muut pedot, jotka yrittävät pistää toiset eläimet poskeensa aina tilanteen tullen. Tähän ollaan jo niin totuttu, että Mummeli Metsähiirikin lauleskelee metsässä kävellessään iloista laulua siitä, kuinka Mikko Repolainen haluaa tänään syödä “…minut kukaties, sinut kukaties tai kukaties tra-la-lei!” Lopulta pikkueläimet saavat kuitenkin tarpeekseen ja pyytävät Karhuvaaria auttamaan. Järjestetään suuri kokous, jossa päätetään, että toisia ei saa syödä.

“Sovitaan siitä, että tehty mikä tehty ja syöty mikä syöty – ja sitten sovitaan siitä, että vastedes kaikki metsän eläimet ovat ystäviä eivätkä syö toisiaan.”

Ja lopuksi lauletaan tietenkin Kasvissyöjän laulu.

Thorbjørn Egnerin kirjat ovatkin Norjassa tunnettuja ennen kaikkea lauluistaan, joista useimmat kirjailija on myös itse säveltänyt. Esimerkiksi tästä Hyppelihiirestä löytyy monia klassikkolauluja erilaisiin tilanteisiin. Koko Norjan tunnetuin kehtolaulu on ehdottomasti Hyppelihiiren laulama “So, ro, lillemann” ja joka joulu piparkakkuja paistettaessa täytyy laulaa lurauttaa “Piparkakunleipojan laulu” ja syntymäpäivillä tietysti “Karhuvaarin syntymäpäivälaulu“. Itsekin muistan nuo laulut lapsuudestani. Meidän rahisevalla LP-levyllämme ne lauloi suomeksi upea Elina Salo.

“Hyppelihiiri Myökki-Pyökki-metsässä” ansaitsee klassikkoasemansa. Kirja on hauska ja viisas ja kaiken kaikkiaan juuri sellainen satu, jota aikuinenkin jaksaa lukea uudelleen ja uudelleen (ja uudelleen.)

Kirja on lainattu kirjastosta. Julkaistu norjaksi vuonna 1978. Lukemani WSOY:n suomenkielinen laitos vuodelta 2000. Kirjan ovat suomentaneet Marja-Liisa Alanko ja Eila Kivikkaho, laulut Panu Pekkanen ja sen alkuperäinen nimi on “Klatremus og de andre dyrene i Hakkebakkeskogen“.