Kuva: Reeta / Les! Lue!

”Jotta uskaltaisin, minun on tehtävä jotain ennenkuulumatonta. Ensiksi luen kaiken mahdollisen äärimmäisyyksiin menneistä naisista, heistä jotka ovat lähteneet viidakkoon elämään villieläinten kanssa tai sulkeutuneet kammioihinsa kirjoittamaan paksuja opuksia. Naisista, jotka ovat yrittäneet solmia liiton salattujen voimien kanssa, jotka ovat ottaneet rakastajikseen sekä miehiä että naisia ja joiden osana on ollut tulla kutsutuiksi noidiksi tai pyhimyksiksi.

Luen meksikolaisesta Juana de la Cruzista, jonka tiedot olivat niin laajat, että hän jo viisitoistavuotiaana joutui kuulusteltavaksi 1660-luvun pappiskollegion eteen, jonka täytyi yllätyksekseen myöntää, että tyttö tiesi enemmän kuin he. Luen Maria Kirchistä, joka ei voinut tyytyä maalliseen, vaan joka yritti ymmärtää aurora borealis –ilmiötä ja tuijotti kaukoputkeen, kunnes löysi ikioman komeetan vuonna 1702. Luen Katariina Sienalaisesta, jolle ei tavallinen kuolevainen ollut tarpeeksi ja joka sen tähden kutsui kaikkien siveettömimpiä halujaan pyhäsi himoksi maatessaan kaiken kansa nähden tulipunaisin rinnoin ja huulet raollaan kirkon portaille kiemurrellen halusta ei sen vähäisempää kuin Jumalan poikaa kohtaan.

Sitten soitan yhteen kaupungin harvoista luostareista ja kysyn, onko heillä vierashuonetta. Abbedissa vastaa asiallisesti, että siellä missä on tarvetta, on myös tilaa.”

Luin Tove Nilsenin kirjan ”Halun matka” ensimmäisen kerran joskus alle parikymppisenä ja rakastuin kirjaan palavasti. Tuohon aikaan ei itselläni ollut juuri mitään kokemusta kirjan isoista teemoista: matkustamisesta, kirjoittamisesta, taidehistoriasta, raskaudesta, keskenmenoista ja parisuhteesta. Nyt 15 vuotta myöhemmin luin lempikirjani jälleen kerran, tällä kertaa taas uudenlaisesta näkökulmasta. Pidän kirjasta yhä valtavasti, mutta lukukokemus oli silti mielenkiintoisella tavalla erilainen kuin nuorempana.

”Halun matka” kertoo kolmikymppisestä kirjailijasta, joka yrittää tulla raskaaksi ja kirjoittaa kirjaa Rembrandtin ”Batseba”-maalauksen mallista Hendrickje Stoffelsista. Tarina kulkee huhtikuusta joulukuuhun ja liikkuu Norjan, Saksan, Hollannin ja Ranskan välillä. Yksi kirjan suurista teemoista liittyykin matkustamiseen ja sen merkitykseen kirjailijalle. Päähenkilö ajattelee, että matkustus tuo itsekeskeiselle kirjailijalle nimenomaan perspektiiviä.

”Kun kirjailija sijoitetaan kylliksi kauas kotoaan, mitä muutakaan hän on kuin koominen hahmo? Hyvää päivää, olen kirjailija, vaadin, että kaikki Ulan Batorin asukkaan ymmärtävät, että minulla, juuri Minulla, on jotain erityisen tärkeää kerrottavaa! Joka matkustaa, saa ennemmin tai myöhemmin reiän minuuteensa ja joutuu nauramaan.”

Kirjan monet matkustamiseen liittyvät havainnot sopivat toki muillekin kuin kirjailijoille. Harvassa romaanissa kuvataan matkustamista niin kauniisti kuin tässä Nilsenin kirjassa.

”Lähdin kerran Mauretaniaan vailla sen kummempaa syytä. Yhtä lailla syyttä suotta yövyin maalattialla kamelin omistajan luona, joka muistutti länsimaisen vainoharhaisuuden luomaa kuvaa arabeista. Sysipimeässä Saharassa kuuluivat miehen, jonka kieltä en osannut, hengityksen äänet vain puolen metrin päässä iholtani, ja minä tulin vakuuttuneeksi siitä, että voisin joutua silmätysten jonkin kauhistuttavan kanssa. Mies voisi käyttää sapeliaan, painaa veren täplittämän teurastajan veitsensä kurkkuani vasten ja ryöstää minut, raiskata, tappaa minut. Mutta hän nukkui kunnes auringonsäteet piirsivät merkkinsä ruskeille silmäluomille, minkä jälkeen hän keitti teetä mintunlehdistä ja opetti minut sanomaan ”varpunen”, ”hiekka” ja ”aurinko” haamiksi. Sittemmin käsitin, että hän antoi minulle yhden suurimmista saamistani lahjoista: hän oli mies, joka sai minut vakuuttuneeksi siitä, että ihminen voi herätä johonkin hyvään missä tahansa.”

Tuntuu, että erityisesti mediassa ihmisiä pelotellaan vuosi vuodelta enemmän. Eri kulttuurit esitetään ennen kaikkea omastamme poikkeavina ja siksi hallitsemattomina ja vaarallisina. Toki maailma on myös vaarallinen, mutta oman kokemukseni perusteella sanoisin, että maailma on ennen kaikkea kaunis ja turvallinen. Kiersin itse parikymppisenä nuorena naisena vuositolkulla Etelä- ja Keski-Amerikkaa, Eurooppaa ja vähän Aasiaakin, enkä juuri koskaan kohdannut mitään oikeasti vaarallista. Totta kai mukaan on hyvä pakata maalaisjärkeä ja itsesuojeluvaistoa, mutta silti sanoisin, ettei matkustaminen ole vaarallista. Mitä enemmän olen matkustanut, sitä turvallisemmalta maailma tuntuu. (Sama pätee muuten myös kielten opiskeluun. Mitä paremmin ja mitä useampaa kieltä puhun, sitä pienemmältä ja turvallisemmalta maailma tuntuu.) Joten kaikki te, jotka rakastatte matkustamista: ”Halun matka” saattaa olla teidän kirjanne!

Kirjan toinen suuri teema on mahdollinen äitiys. Päähenkilö on kokenut useita keskenmenoja ja ehkä juuri niiden vuoksi hän samaistuu helposti menneisyyden naisiin, esiäiteihimme, joilla en ollut apunaan modernia lääketiedettä tai muuta nykytekniikkaa. Niin paljon me jo pystymme korjaamaan, muokkaamaan ja parantamaan, mutta silti nykylääketiede ei pysty täysin estämään keskenmenoja tai lupaamaan meille elävänä syntyvää lasta. Lapsen syntymä on edelleen, jopa tässä kovin modernissa maailmassamme, aina ennen kaikkea ihme.

”Tutkin rintojani huolellisemmin kuin yksikään mies on niitä koskaan tutkinut, mutta peili on liian himmeä, jotta siitä voisi nähdä, onko niissä tapahtunut mitään muutoksia. Montakohan naista maapallolla seisoo tällä hetkellä juuri näin? Kuinka monet kysyvät vastausta poppamieheltä tai tähtisumulta tai aavikkohiekan skarabeekuvioilta, koska kemiallinen testi on kohtuuttoman kallis? Sansibarissa on takuulla joku nainen, joka etsii samoja kätkettyjä merkkejä kuin minäkin.”

Päähenkilö kirjoittaa kirjaa Rembrandtin taloudenhoitajasta, mallista ja rakastajattaresta Hendrickje Stoffelsista. Hän tutkii taidehistoriaa ja yrittää samaistua tuohon 300 vuotta aikaisemmin eläneeseen naiseen. Kuka Hendrickje oikeastaan oli? Miksi hän suostui kuuluisan maalarin malliksi? Miltä raskaus ja synnytys tuntuivat 1600-luvulla? Läpi kirjan kirjailija myös epäilee itseään. Osaako hän kirjoittaa ja kuvata sitä mitä haluaa? Mikä kirjallisuuden merkitys oikeastaan edes on? Kirjailija on huolissaan siitä, että kirjoittaa mitään sanomatonta ja turhaa tekstiä, joka kyllä kulkee sujuvasti ja näyttää kirjallisuudelta, mutta ei oikeasti kosketa tai pakota lukijaa pysähtymään. Epäusko omia kykyjä kohtaan tekee kirjoittamisesta vaikeaa.

”Kuvailijat kertovat, kun taas pidemmälle menevät kirjailijat sanovat jotakin, mitä ei voi kertoa referoiden. (…) Kuvaileva kirjailija voi pitää lukijaa käsivarren mitan päässä ja tehdä tähän vaikutuksen latomalla tietojaan näkyviin kerroksen toisensa päälle kunnes on peittänyt lähtökohdan: oman kysyvät äänensä. Paljastava kirjailija etsii keinoa, joka äkkiä ja yhtä yllättäen kuin taikurinsauva heilauttaa esiripun sivuun ja kaataa raja-aidan – vaikka sitten vain yhdessä ainoassa lauseessa – kirjoittajan ja lukijan väliltä, niin että se tuo mieleen kahden ventovieraan yhteisymmärrystä kuvastavan katseen muuten välinpitämättömän ihmisjoukon keskellä.”

Kirjan itsereflektio muistuttaa voimakkaasti Eeva Kilven ”Naisen päiväkirja” –romaania. Toisaalta pyrkimys ymmärtää Rembrandtin mallia muistuttaa Anna Kortelaisen kirjaa ”Virginie! Albert Edefeltin rakastajattaren tarina”. Kuten nuo kaksi kirjaa, on tämä ”Halun matkakin” ehdottomasti naisten kirja. Joskus seurustelumme alussa pyysin miestäni lukemaan kirjan ja jälkeenpäin hän kommentoi, ettei ole varma kuuluuko hänen tietää naisista näin paljon! ”Halun matka” kertookin ennen kaikkea naisen halusta. Siitä miltä tuntuu haluta miestä, lasta tai tietoa. Miltä tuntuu halu kirjoittaa.

En tiedä onko ”Halun matka” puhtaasti romaani vai jossain määrin omaelämäkerrallinen, onhan sen päähenkilö norjalainen naiskirjailija. Mutta eipä sillä oikeastaan ole mitään väliä. Hyvä kirja on aina totta.

”Muistan Sven Landqvistin, Saharan asiantuntijan, ja tämän kysymyksen siitä, kuinka kirjailija, joka ei uskalla olla läsnä omassa tekstissään, voi vaatia sitä lukijalta. Ymmärrän, että hän ei puhu yksityisistä paljastuksista, vaan autenttisuudesta, joka muuttuu kielelliseksi rohkeudeksi. Jokin vuoden 1654 Hendrickjessä vetää puoleensa minussa olevia vaarallisia puolia vuonna 1994, ja ennen kuin uskallan kajota tähän vaarallisuuteen, romaani kieltäytyy taipumasta tahtooni.”

Tove Nilsen on romaanissaan vahvasti läsnä. ”Halun matka” on kaunis ja vahva romaani. Tällä viimeisellä lukukerralla se tuntui paikka paikoin myös aavistuksen verran mahtipontiselta, mutta onneksi vain hiukan. Nuorempaa minääni tuo paikoittainen mahtipontisuuskaan ei haitannut. ”Halun matka” on kirja, joka on kulkenut mukanani jo vuosia ja on edelleen hyvin rakas ystäväni. Onneksi tällaisia kirjoja on olemassa.

Kirja on itse ostamani. Julkaistu norjaksi vuonna 1995. Liken suomenkielinen laitos vuodelta 1997. Kirjan on suomentanut Tarja Teva ja sen alkuperäinen nimi “Lystreise“.