Kaksikielisyys ja ulkosuomalaisuus

Maman finlandaise (Helena Liikanen-Renger)

Kansi: Elina Warsta / Atena

Kansi: Elina Warsta / Atena

“Etelä-Ranskassa leikkipuistot olivat kuin cocktail-kutsuja: oli kynähametta, paljettikenkää ja pikkutakkia, gladiaattorisandaaleja ja minikorkkareita.

– Kun sinulla on nyt tuo mekko, niin et sitten mene leikkimään, yksi äiti komensi kovaan ääneen.

Katsoin pikkuneitiä, joka hopeisessa pitsimekossaan pyöri ympyrää leikkipuiston asfaltilla. Tunsin oloni epävarmaksi. Näittenkö ihmisten joukkoon halusin?”

Helena Liikanen-Renger on Ranskassa asuva suomalainen toimittaja, joka kirjoittaa suosittua Chez Héléna -blogia kokemuksistaan Ranskassa. Tartuin hänen kirjaansa ‘Maman finlandaise – Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa‘ koska ulkosuomalaisuutta käsittelevät kirjat kiinnostavat aina. Miten muut kokevat ulkosuomalaisuuden? Mitkä ovat heidän suurimmat haasteensa? Ikävöivätkö he Suomeen yhtä paljon kuin minä?

Olen kuitenkin lukenut näitä ulkosuomalaisten naisten kirjoittamia kirjoja jo melkoisen läjän ja täytyy myöntää, että kirjat alkavat hyvin nopeasti muistuttaa toisiaan. ‘Maman finlandaise’ noudattaa vahvasti samaa kaavaa kuin esimerkiksi viime vuonna ilmestynyt Liisa Helve-SibajanHausfrau – Kotona Sveitsissä‘. Suomalainen nainen muuttaa ulkomaille miehen perässä, saa lapsia ja päätyy (ainakin aluksi) kotiäidiksi. Kirjassa kuvaillaan äitiyden haasteita, sopeutumista uuteen maahan ja sen omituisiin tapoihin sekä itsenäisen naisen vaikeutta sujahtaa ympäristön vaatimaan muottiin. Töitä on vaikea löytää, mutta kun mies elättää voi kotiinkin jäädä ja kirjoittaa vaikka kirjan uuden kotimaan omituisuuksista ja pienistä arjen sattumuksista.

“Uudessa jännittävässä ranskalaisen kotiäidin roolissani ryhdyin kympin tytön tarmolla ja suomalaisella tehokkuudella opettelemaan arjen uusia perusasioita. Innokkaasti painoin mieleeni, että viidestä meidän leipomomme patonkimallista campanette tai campaillette olivat miehen suosikkeja, beguette de tradition taas perheen pienimmälle usein aivan liian kovakuorinen. Leivonnais- eli pâtisserie-puolelta taas kannatti kysyä pullamaiselta näyttävän le diplomâte -leivonnaisen perään, jos halusi tehdä töistä palaavan puolison oikein onnelliseksi.”

Tämän tyyppiset kirjat tarjoavat mainiota vertaistukea ulkomaille muuttavalle ja ideoita muutosta haaveileville, mutta kun näitä kodin piiriin sijoittuvia kuvauksia on lukenut useamman putkeen, tekisi vaihteeksi mieli lukea nimenomaan siitä työelämästä ulkomailla. Eivätkö suomalaiset naiset löydä ulkomailta töitä vai onko niillä töissä käyvillä niin kiire, etteivät ne ehdi kirjoittaa kirjoja? Lasten hieman kasvaessa eli noin kirjan puolivälissä palaa Liikanen-Rengerkin taas työelämään, mutta harmillisesti juuri tuosta puolesta ei kirjassa kerrota juuri mitään. Ilmeisesti Liikanen-Renger tekee lähinnä ulkomaankirjeenvaihtajan hommia Suomeen, mutta kovin paljon tätä työpuolta ei valitettavasti avata. Noin yleisesti kerrotaan siitä miten vaikeaa työnteko ranskalaisille äideille on. Työelämä ei jousta, joten lasta ei pääse hakemaan koulusta ajoissa ja jos miehenkin palkalla pärjäisi, joutuu omaa työssäkäyntiään perustelemaan sukulaisille ja tuttaville. Kirjassa sivutaan hyvin lyhyesti sitä miten monet ulkomaille muuttavat suomalaiset naiset luopuvat omasta urastaan, koska töitä on vaikea löytää tai koska kahden työssäkäyvän vanhemman arkea on vaikea saada rullaamaan ulkomailla ilman tukiverkkoja.

Täällä Norjassa kotiäitejä ei ole käytännössä lainkaan. Työelämä todellakin joustaa ja niitä harvoja kotiin jääviä äitejä usein paheksutaan tai säälitään. Täytyyhän naisella olla omaa rahaa ja oma elämä ja lapsilla on oikeus päästä tarhaan oppimaan kuinka ryhmässä ollaan! Omalla kohdallani kotiäitiys ei ole missään vaiheessa ollut edes vaihtoehto. Äitiyslomaa lukuunottamatta olen koko ajan ollut mukana työelämässä, mutta haasteita olen toki kokenut minäkin. Muutin Norjaan vajaa kolmikymppisenä ja jos olisin silloin tiennyt miten vaikeaa on aloittaa työelämä uudessa maassa ilman minkäänlaisia opiskelu-, työ- tai harrastuspiireistä kertynyttä verkostoa, niin voi olla, että olisin harkinnut muuttoa uudemman kerran. Tällä hetkellä viihdyn työssäni hyvin, mutta melkoinen askel uralla taaksepäin tämä Norjaan muutto silloin aikoinaan oli. Juuri siksi lukisinkin mielelläni seuraavaksi niitä ulkosuomalaisten kertomuksia työelämästä. Miten teillä muilla sujuu? Yksi mielenkiintoinen esimerkki on hieman erilaisen kirjan kirjoittanut suomalainen Satu Rämö, joka pyörittää Islannissa useaakin erilaista yritystä. Hänen kirjassaan ‘Islantilainen voittaa aina‘ kuvataan mielenkiintoisella tavalla islantilaisten asennetta työelämään ja Rämön omaa tietä mukaan islantilaisille työmarkkinoille.

Vaikka ‘Maman finlandaise’ kuvailee patonkeja ja leivonnaisia omaan makuuni hieman liiankin yksityiskohtaisesti, on kirja kuitenkin kokonaisuutena erittäin mukava lukukokemus, joka vieläpä paranee loppua kohti. Kirjassa käydään läpi kaikki klassiset ulkomaille muuttamisen vaiheet. Kirjan alussa uutta kotimaata ja elämää ihaillaan antaumuksella, mutta pikku hiljaa mukaan hiipii kuitenkin myös epäilyä ja ennakkoluuloja ranskalaisten omituisia tapoja kohtaan. Kunnes toisen lapsen syntymän jälkeen kulttuurishokki ja koti-ikävä iskevät päälle oikein rytinällä.

“Vähitellen, pala kerrallaan, ajatuksiin sukelsi ymmärrys siitä, että tummasävyiseksi muuttunut elo ja fyysinen paha olo eivät johtuneetkaan pelkästään lapsista, väsymyksestä tai hormoneista. Olin oikeasti päästämässä irti synnyinmaastani, eikä kahden lapsen kanssa ollut enää paluuta rakastamaani välitilaan, jossa matka oli koko ajan kesken. Ranskan alkuhuuma oli kadonnut, arki maistui samanlaiselta pakkopullalta kuin missä tahansa muuallakin. Tunsin olevani tavattoman yksinäinen, kaipasin koti-Suomeen, sinne vanhaan elämään, jossa olisi kavereita, äiti, tutut tavat ja Alepan hyllyssä pinaattilettuja ja ruispaloja.”

Nämä kulttuurishokin kuvaukset olivat koskettavia ja olisin mielelläni lukenut niistä lisääkin. Ulkomaille asettumisessa on todellakin monia erilaisia vaiheita ja ainakin itse olen vuosien aikana huomannut, että ne samat vaiheet täytyy elää monta kertaa uudelleen. Yhtenä päivänä, aivan yllättäen Oslo näyttäytyy vain kauniina, kiehtovana ja eksoottisena. Vanha tuttu kaupunki onkin kirpeän huurteisena aamuna täynnä jännittäviä seikkailuja. Toisena päivänä taas koti-ikävä riipii ja päässä pyörii vain, että miten ihmeessä minä tänne päädyin, näiden tyhmien ja rasittavien norjalaisen joukkoon? Läheiset ihmettelevät, että vieläkö jaksan kaivata Suomeen, melkein 10 vuoden ulkomailla elämisen jälkeen? Mutta itse olen jo hyväksynyt, että ulkosuomalaisuuden ilot ja surut tulevat ja menevät jaksoittain. Nykysin osaan jo ottaa tilanteen rennommin. Jaahas, taas tuli tällainen viikko, kun kaikki ihastuttaa tai vihastuttaa.

Kuten Liikanen-Renger, minäkin olen joutunut hyväksymään, että täällä sitä sitten ollaan, erilaisessa kulttuurissa, jossa on omat hyvät ja huonot puolensa. Koska Liikanen-Regnerin kirja keskittyy ennen kaikkea äitiyteen, painottuvat siinä erityisesti ranskalaisen ja suomalaisen lastenkasvatuksen erot. Esimerkiksi vauvan hoito, koululaitos ja ruokailutottumukset toimivat kaikki aivan eri tavalla kuin Suomessa. Osa tavoista on selvästi huonompia (Ranskassa lasten “kevyt” lyöminen on edelleen sallittua) ja osa parempia (päiväkodeissa ja kouluissa lapsille tarjoillaan kolmen ruokalajin aterioita). Jotkut tavat taas saattavat ensin vaikuttaa omituisilta, mutta toimivat kuitenkin käytännössä paremmin kuin suomalainen tyyli. Kirjailija esimerkiksi seuraa kauhulla ranskalaisten tapaa käyttää suuria määriä sokeria ja ranskalaislasten jatkuvaa keksin mussuttamista. Hän pohtii miten ihmeessä ranskalaiset eivät liho kaiken sen sokerin keskellä.

“Sitten eräänä iltana kotonamme käytiin keskustelu, josta opin minäkin:

– Äiti, onko suklaa bon por la santé, tytär kysyi minulta.

– Onko suklaa terveellistä? Ei ole, vastasin tiukasti, suomalaisten oppieni mukaan.

Kohta tytär toisti kysymyksen isälleen ranskaksi, kuten hänellä on tapana. Jäin kuuntelemaan miehen vastausta:

– Kyllä se on, jos sitä syö ihan vähän silloin tällöin, mies sanoi.

Tytär oli silminnähden tyytyväinen. Siinä se tuli, kaikessa lyhykäisyydessään, ransakalaisen, terveellisen elämän salaisuus. Kohtuus kaikessa.

Hain vahvistusta näkemyksilleni Caobiscosta, keksinvalmistajien edustajalta Brysselistä. Syövätkö ranskalaislapset enemmän keksejä kuin muut? Sähköpostissa minulle tupsahtivat tilastot. Ranskalainen syö keksejä kohtuullisen paljon, reilut kahdeksan kiloa vuodessa, mikä oli enemmän kuin esimerkiksi Ruotsissa, mutta vähemmän kuin Belgiassa. Kuulostihan tuo paljolta, kunnes kaivoin listasta suomalaisen syömien keksien määrän: 19 kiloa vuodessa.”

Erityisen tutuilta kuulostavat myös Liikanen-Rengerin kuvailut siitä miltä tuntuu, kun oma lapsi puhuu ranskaa paremmin kuin itse ja miten riipaisevaa on, kun ei pysty jakamaan oman lapsensa kanssa samanlaisia lapsuusmuistoja. Norjalainen lapsuus on hyvin samanlainen kuin suomalainen lapsuus, mutta kyllä täältäkin löytyy pieniä eroja, jotka harmittavat. Missä ovat pääsiäisnoidat ja tiernapojat? Miksi kesäloma ei ole yhtä pitkä kuin Suomessa? Miksi kaikki aina hiihtävät, mutta kukaan ei luistele?

Kirjan loppupuolella ranskalais-suomalaisen perheen elämä saa myös synkempiä sävyjä Ranskaa kohdanneiden terrori-iskujen ja luonnonmullistusten vuoksi. Kirjassa puhutaan Charlie Hebdo -iskuista ja Pariisissa tapahtuneista konserttisali-ampumisista ja niiden vaikutuksesta arkeen (koulun lähellä alkaa parveilla poliiseja), mutta tilanteen traagisuutta lisää tieto, että myös tänä vuonna, samoihin aikoihin kirjan ilmestymisen kanssa, Ranska joutui kohtaamaan vielä Nizzankin terrori-iskut. Eikö tälle hulluudelle tule loppua?

Kaiken kaikkiaan ‘Maman finlandaise’ oli viehättävä pieni kirja, vaikka noudattikin hyvin pitkälti samaa kaavaa kuin muut vastaavat ulkosuomalaisuudesta kertovat teokset. Lukijan teki monta kertaa mieli puuskahtaa, että “hulluja nuo ranskalaiset!”, mutta pakko kai se on myöntää, että melko hulluja me olemme itsekin, ainakin me suomalaiset ja norjalaiset.

“Vaikka suomalainen koulu saattoi olla lapsille parempi kuin ranskalainen, sen koulimat ihmiset eivät välttämättä olleet sen onnellisempia ihmisiä kuin ranskalaisetkaan. Täyspäiseksi aikuiseksi saattoi kasvaa niin monella tavalla.”

“Maman finlandaise” on saatu Atena-kustantantamolta. Kirja on julkaistu vuonna 2016.

4 thoughts on “Maman finlandaise (Helena Liikanen-Renger)

  1. Tämä oli oikein mielenkiintoinen postaus. Oli erityisen kiva lukea, miten peilaat kirjaa omiin kokemuksiisi. Minä luin tämän kirjan loppuraskaana, ja varmaan siitä syystä luin sen pikemminkin raskaus- ja pikkulapsiaikanäkökulmasta ts. millaista on Ranskassa, millaista Suomessa. Kotona Sveitsissä ja Islantilainen voittaa aina -kirjat latasin juuri eilen Book Beatille. 🙂
    Vastasin muuten nyt lähettämääsi haasteeseen.

    • Joo, tätä (ja toki muitakin kirjoja) lukee varmasti eri tavalla eri lähtökohdista. Ja se ‘Islantilainen voittaa aina’ on kyllä huippu!

      Kiva, että lähdit mukaan haasteeseen! 🙂

  2. Pingback: Helmet-lukuhaaste suoritettu! | Les! Lue!

  3. Pingback: Blogistanian kirjapalkinnot 2016, omat ehdokkaani | Les! Lue!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s