Päällys: Elina Warsta / Solaav.nu /Atena

“Vuosien kuluessa minusta on vähitellen tullut se, mitä en ole ääneen vielä koskaan sanonut. Minusta on tullut kotiäiti, Hausfrau. Se kaikuu suomalaisen yliopistokoulutetun korvissa kuin ilmoille karjaistu kirosana. Häpeän paikka ja erittäin epähyväksyttävää.

Kotiäiti on kaikkea sitä, mitä en todellakaan ole. Ja toisaalta se on kaikkea sitä, mitä olen. Äiti, kyllä. Kotona, kyllä. Yksi silmä tarkkailee lattialla pyörien eteneviä pölypalleroita, toinen uutisvirtaa. Löytyykö jälkimmäisestä juttuaihetta, määrää sen, mikä on eteisen seinän viereen kertyvän pölymassan kerkivertoikä. Ja aina se on sveitsiläiseen standardiin nähden liian pitkä.”

Päätin laajentaa blogini aihealueita hiukkasen (tästä lisää ensi vuonna) ja yksi teemoista, joista haluan kirjoittaa tulevaisuudessa entistä enemmän, on ulkosuomalaisuus. Olen käsitellyt aiemmin jonkun verran kaksikielisyyttä, mutta nyt olen päättänyt laajentaa teemaa hieman ja keskittyä entistä enemmän ulkosuomalaisuuteen ylipäätään. Viime aikoina on ilokseni ilmestynyt paljon kiinnostavia kirjoja ulkosuomalaisuudesta ja ajattelin, että olisi hauskaa peilata näitä tarinoita omiin kokemuksiini.

Ensimmäisenä tartuin Liisa Helve-Sibajan kirjaan “Hausfrau – Kotona Sveitsissä“. Luin aiemmin tänä vuonna Helve-Sibajan haastattelun ja kirjailija vaikutti sen verran sympaattiselta, että päätin lukea itse kirjankin. Helve-Sibaja on suomalainen toimittaja, joka on asunut Sveitsissä 14 vuotta sekä kirjoittanut “Kevyttä jodlausta“-blogia, johon tämäkin kirja osittain perustuu.

Kirjan punaisena lankana kulkee kirjailijan syyllisyys siitä, ettei hän ole mukana työelämässä, vaan on “pelkkä” Hausfrau, kotirouva. Helve-Sibaja kirjoitta arjestaan humoristisesti, mutta riveiltä ja rivien välistä kaikuu ihan oikea ahdistus. Helve-Sibajan mukaan Sveitsissä lasten syntymän jälkeen kotiäitiys on käytännössä ainoa hyväksyttävä äitiys. Naiset kyllä kouluttautuvat ja saattaavat palata työelämään lasten kasvettua isoiksi, mutta siinä välissä he istua tapittavat kotona passaamassa jälkikasvuaan. Lasten päivähoito maksaa niin paljon, että melkein halvemmaksi tulee, jos toinen vanhempi (=äiti) jää kotiin. Työelämä ei myöskään jousta niin, että esimerkiksi sairaita lapsia voisi jäädä tarvittaessa hoitamaan kotiin. Joten jos perheellä suinkin on varaa (ja rikkaassa Sveitsissä yleensä on), jää nainen kotiin huolehtimaan lapsista, ruoanlaitosta ja siivouksesta.

Lukemani perusteella Sveitsi ei siis voisi olla kauempana Norjasta! Myös täältä Norjasta löytyy rahaa, mutta kotiin jääviä naisia paheksutaan ja kummeksutaan ihan julkisesti. Norjassa on työvoimapula, joten myös naiset tarvitaan takaisin töihin mahdollisimman nopeasti. Vanhempainloma on joko 8kk (100% palkalla) tai 12kk (80% palkalla) ja yhä useammat pariskunnat jakavat vanhempainloman puoliksi. Käytännössä juuri kukaan ei jää kotiin pidempään kuin vuodeksi. Toisaalta siksi, että kaikki vanhemmat tarvitaan työelämään ja toisaalta siksi, että lapset halutaan päiväkoteihin oppimaan sosiaalisuutta ja yhteistyötaitoja. Lisäsyynä on varmasti myös se, että feminismillä on Norjassa vahvat perinteet ja naisen asema on hyvin vahva. Kotona vietetyt vuodet eivät kerrytä eläkettä ja heikentävät naisen asemaa työmarkkinoilla. Sitä paitsi, kenties kaikesta tästä johtuen, on täkäläinen kodinhoidontuki norjalaiseen hintatasoon nähden hyvin pieni ja sillä on käytännössä mahdoton elää (ilman sitä rikasta puolisoa).

Norjalaiset vanhemmat, sekä naiset että miehet, palaavat siis töihin kipin kapin sen yhden kotona vietetyn vuoden jälkeen. Kuvaavaa onkin esimerkiksi se, ettei Oslosta löydy juuri lainkaan leikkipuistoja. Mihin niitä tarvittaisiin, kun ei täällä ole kotiäitejä, jotka hengailisivat niissä päivisin? Lapset leikkivät päivät päiväkotien pihoilla ja iltaisin perheet lähtevät reippaille metsäretkille. Ainakaan Oslosta ei löydy lainkaan samanlaista leikkipuistokulttuuria kuin Helsingistä.

“Hausfrau” tuntui siis melko erikoiselta lukukokemukselta. Helve-Sibaja kuvailee yksityiskohtaisesti päiviään, joihin sisältyy pyykkäystä, kokkausta, ostosten tekoa, siivousta ja urheilua. Helve-Sibaja osaa kirjoittaa hauskasti ja hän kuvailee hienosti omaa kahtiajakautumistaan. Suomalaisen korkeasti koulutetun naisen ja ammattitoimittajan on selvästi hyvin vaikeaa mahtua rooliinsa kotiäitinä ja kiinnostua intohimoisesti ruoanlaitosta ja kuivausrummun nukkasihvilän ihmeellisyyksistä. Kirjan edetessä lukijalle tulee melkein paha mieli. Tee nyt ihmeessä jotain tuolle tilanteelle! En siis suinkaan vastusta kotiäitiyttä, mutta tämän kirjan kirjoittaja ei selvästikään nauttinut kotonaolostaan, vaan tunsi jatkuvasti sekä syyllisyyttä että turhautumista.

Tuntuu myös omituiselta lukea, että kirjailija vielä 14 vuoden jälkeenkin stressaa leipomossa siitä miten tietty viineri lausutaan oikein. Mutta toisaalta, missä sitä kieltä oppisi, jos ei töissä? Itse olen ollut mukana työelämässä koko Norjassa oloni ajan, sitä lyhyttä vanhempainlomaa lukuunottamatta. Ensimmäiset kaksi viikkoa työskentelin siivoojana, sen jälkeen olen ollut töissä päiväkodissa, turisti-infossa, matkatoimistossa, opettajana, kääntäjänä ja nykyisin projektipäällikkönä mainostoimistossa. Koulutustani vastaavaa työtä en ole tehnyt päivääkään, mutta toisaalta humanistina en välttämättä olisi löytänyt koulutustani vastaavaa hommaa Suomestakaan. Työskentely vieraalla kielellä oli aluksi todella haasteellista ja uuvuttavaa, mutta kaikkien näiden vuosien varrella olen oppinut norjan lisäksi myös tanskan alkeet, tutustunut ihaniin työkavereihin, joista osasta on tullut rakkaita ystäviä, oivaltanut norjalaisen työkulttuurin kirjoittamattomia sääntöjä ja alkanut kehittää omaa norjalaista ammatti-identiteettiäni. Vaikka ajatus kotiäitiydestä pimeinä talviaamuina houkutteleekin, en usko, että osaisin koskaan oikeasti sopeutua sellaiseen. (Eipä silti, ei meidän perheessä olisi siihen varkaan. Myös tämä pieni yksikkömme tarvitsee molemmat vanhemmat töihin.) Työpaikka on itselleni kuitenkin myös hyvin paljon muutakin kuin vain rahaa: itsenäisyyttä, turvallisuutta ja keino päästä kunnolla sisälle yhteiskuntaan ja kulttuuriin.

Jotenkin tämä kiinnostava työ/kotiäitiys-teema kuitenkin hallitsee “Hausfrau”-kirjaa ehkä hieman liikaakin. Kirja on mielenkiintoinen ja hauskasti koottu yhdistelmä tilastotietoa, ruokareseptejä ja arjen ja matkojen kuvausta, mutta silti lukijalle jää tunne, että jotain puuttuu. Kirjailijan elämä vaikuttaa ehkä aavistuksen verran liian surulliselta. Tiedän kyllä, että monet ulkosuomalaiset kokevat yksinäisyyttä, turhautumista ja ulkopuolisuutta, mutta jotenkin silti toivoin, että kertoja olisi kuvaillut hieman enemmän myös niitä arjen mukavia asioita. Mikä hänet saa pysymään Sveitsissä, vaikka niin moni asia hankaa vaastaan?

Vaikka naisen asema Sveitsissä ja Norjassa ei voisi olla kauempana toisistaan, nousee kirjassa esille myös paljon tuttua. Suomi-koulu-tunnit, Skype-puhelut Suomeen, lievä epäluuloisuus uuden asuinmaan koululaitosta kohtaan ja tietenkin kaipuu kaikkia niitä suomalaisia tuotteita kohtaan, joista ei Suomessa asuessaan edes piitannut!

“Samaan tapaan kuin me tiedämme saaneemme lottovoiton syntyessämme Suomeen, kotimaisten tuotteiden olevan parempia, kasvisten terveellisempiä ja vitamiinipitoisempia, mökkielämämme luonnonläheisintä ja huumorimme hulluinta mutta kummallisella tavalla herttaista, tiedostavat sveitsiläiset jo ensimmäistä juustopalaa jyrsiessään olevansa portailla vähän muita ylempänä. Sveitsissä on rauhallista, puhdasta, toimivaa, sujuvaa, kaunista ja vaurasta. Ulkomailla puolestaan on rauhattomuuksia, epämääräistä laatua, myöhästelyä, köhyyttä, likaisuutta ja laiskuutta.”

Tähän on norjalaisten puolesta helppo yhtyä! Norjalaiset tuntuvat säälivän melkoisesti kaikkia niitä raukkoja, jotka eivät ole syntyneet norjalaisiksi.  Sillä kaikkihan sen tietävät, että Norja ON maailman paras maa, katsokaa nyt vaikka tilastoja! Mitä siitä, että Oslo on pohjoismaiden heroiinipääkaupunki, kouluissa ei tarjota oppilaille ruokaa ja Oslon kirjastolaitoskin on pohjoismaiden heikoin, Norja on silti aina ja kaikessa paras!

Kaiken kaikkiaan “Hausfrau” oli todella kiinnostava kurkistus sveitsiläiseen kulttuuriin ja sen kummallisuuksiin. Maisemia ja erilaisia matkakohteita Helve-Sibaja kuvaili niin herkullisesti, että kiinnostuin itsekin ensimmäistä kertaa elämässäni Sveitsistä maana. Pitäisikö itsekin joskus pulahtaa fonduepataan hetkeksi?

Atenan kustantama kirja on vuodelta 2015 ja olen ostanut sen itse.