Elämäkerrat / Elämäkertahaaste / Norjalaiset kirjat / Tietokirjat

Luvaton norjalainen (Maria Amelie)

Kannen kuva: Jo Michael, Kansi: Elina Salonen

Kannen kuva: Jo Michael, Kansi: Elina Salonen

Minkälaista on elää paperittomana pakolaisena 2000-luvun Norjassa? Missä vaiheessa Norjassa asuvasta maahanmuuttajasta tulee norjalainen? Kuinka on mahdollista valmistua maisteriksi norjalaisesta yliopistosta, vaikka on samaan aikaan maassa laittomasti ja ilman henkilöllisyystodistusta? Maria Amelien omaelämäkerta “Luvaton norjalainen” kertoo mielenkiintoisen, sydäntäsärkevän ja erittäin ajankohtaisen tarinan laittoman maahanmuuttajan todellisuudesta.

12-vuotiaana Maria Amelien joutuu jättämään kotinsa Kaukasuksella ja pakenemaan vanhempiensa kanssa Venäjältä Suomeen. Perhe asuu Suomessa 1,5 vuotta ja kotoutuu nopeasti. Maria Amelie löytää hyviä ystäviä, oppii kieltä ja hänen vanhemmilleen tarjotaan töitä. 1,5 vuoden päästä perheen turvapaikka-anomus kuitenkin hylätään ja vanhemmat joutuvat vaikean valinnan eteen.

Vanhemmat ovat vakuuttuneita siitä, että paluu Venäjälle olisi sama kuin kuolema. Maria Amelie ei kerro kirjassaan syytä perheen pakoon, mutta googlettamalla selviää, että he ilmeisesti pakenivat mafiaa ja todennäköisesti myös Pohjois-Ossetian silloinen presidentti oli sekaantunut tapahtumiin. Maria Amelie ei kuitenkaan halua kirjassaan puhua menneisyydestä. Muistot Venäjältä eivät ole hyviä. Kirjailija muistaa vuodet, jolloin hän ei kidnappausvaaran vuoksi voinut kulkea kadulla ilman saattajaa, ajan jolloin häntä ei päästetty kouluun lainkaan ja vuoden jonka hän vietti Moskovassa sukulaisten luona, koska elämä Kaukasuksella oli liian vaarallista. Kaiken tämän jälkeen Suomi näyttäytyy taivaana. Ensimmäistä kertaa vuosiin, 12-vuotias tyttö saattaa liikkua ulkona turvassa ja vapaana, muiden ikäistensä tavoin, ilman pelkoa. Kielteinen päätös onkin koko perheelle suuri shokki.

Äiti ja isä halusivat vilpittömästi aloittaa uuden elämän Suomessa ja näyttää, miten tosissaan he olivat. He halusivat myös osoittaa kiitollisuuttaan siitä, että se oli mahdollista. He halusivat sopeutua ja sulautua yhteiskuntaan, opiskella kieltä ja kulttuuria, hankkia töitä ja tehdä oman osuutensa yhteiseksi hyväksi. (…) Emme tietenkään istuneet ja odottaneet oleskelulupaa kädet sylissä. Isälle oli tarjottu vakituista työpaikkaa veneehtaassa, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Kuten ei myöskään äidin harjoittelulla päiväkodissa eikä molempien vapaaehtoistyöllä matkamuistoliikkeessä. Eikä sillä, miten nopeasti me kaikki kolme olimme oppineet suomea.

Perhe päättää lähteä pakoon. Maria Amelie ei saa edes hyvästellä ystäviään, sillä maasta on poistuttava nopeasti ja jälkiä jättämättä. Perhe ajaa rajan yli Pohjois-Norjaan ja helmikuussa 2002 he ilmoittautuvat turvapaikanhakijoiksi Tromssassa. Passit ovat jääneet Suomen viranomaisille eikä perhe voi paljastaa saapuvansa Suomesta, joten he päättävät valehdella tulevansa suoraan Venäjältä. Samalla he kuitenkin tietävät jäävänsä ennen pitkää kiinni, sillä kun heidän sormenjälkensä lopulta löytyisivät tietokannasta Suomesta, käännytettäisiin heidät saman tien takaisin Suomeen ja sieltä Venäjälle. Tässä vaiheessa Maria Amelie on siis jo 14-vuotias ja joka päiväisen pelon lisäksi hänen elämänsä on täynnä kaipuuta Suomeen. Kaikki tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta.

Halveksin itseäni siitä, että olen näyttänyt tunteitani ja kiintynyt Suomeen ja elämääni siellä, sillä nyt saan maksaa sen kalliisti. (…) Istun Tromssassa ja vannon itselleni, että jos haemme Norjasta turvapaikkaa, en yritä oppia kieltä yhtään sanaa. En kiinny enää yhtään mihinkään.

Kirjan alkupuoli koostuu Maria Amelien päiväkirjamerkinnöistä. Teksti vaihtelee toiveikkaasta katkeraan ja kiihkeästä ilosta suureen suruun, melkein kuin kenen tahansa teini-ikäisen päiväkirja. Kirjassa kuvaillaan elämää vastaanottokeskuksessa, viranomaisten toimintaa ja vähitellen myös koulunkäyntiä ja uusia ystäviä. Vaikka tyttö vannoo ensin pyhästi, ettei aio kiintyä Norjaan ja norjalaisiin, huomaa hän yllättäen kuitenkin sopeutuneensa ja kotoutuneensa. Maria Amelie ystävystyy nopeasti, on aktiivinen ja toimelias ja ilmeisen pidetty.

Norjan piti olla vain väliaikainen pysähdyspaikka, sitä olen hokenut itselleni koko ajan. Mutta ehkä tämä on niin kuin rakastuminen, sitäkään ei voi suunnitella. Jonakin päivänä vain herää ja tuntee sen koko kehossaan. Onko minun kiroukseni vai onneni, että kiinnyin tähän maahan ja tämän maan ihmiset minuun?

Turvapaikka-anomuksen käsittely kestää kauan ja kun perhe lopulta saa kieltävän päätöksen, nostavat he oikeusjutun ulkomaalaisvirastoa kohtaan. Maria Amelien ystävät ja opettajat keräävät nopeasti 2 000 nimeä ja pistävät pystyyn kampanjan, jotta perhe saisi jäädä maahan. Mikään ei kuitenkaan auta. Maria Amelien vanhemmat ovat edelleen sitä mieltä, etteivät he voi palata Venajälle turvallisesti, joten perhe menee jälleen maan alle. He miettivät muuttoa Kanadaan tai muualle Eurooppaan, pohtivat vakavasti väärennettyjen passien ostamista ja Maria Amelien nuori poikaystävä jopa ehdottaa naimisiinmenoa. Maria Amelie on kuitenkin kiintynyt Norjaan eikä halua paeta jälleen uuteen maahan. Hän ei myöskään halua mennä naimisiin pelkän oleskeluluvan vuoksi.

Kun Maria Amelie valmistuu lukiosta hyvillä arvosanoilla hän ei tiedä mitä tehdä. Hän päättää kuitenkin hakea yliopistoon ja kertoa hakemuksessa rehellisesti tilanteestaan. Yllätyksekseen hän pääsee opiskelemaan Trondheimin yliopistoon, josta hän saa myös väliaikaisella henkilöllisyysnumerolla varustetun opiskelijakortin. Opintotukeen hän ei kuitenkaan ole oikeutettu eikä voi toisaalta tehdä laillisesti töitäkään, ei äänestää, käydä lääkärissä tai poliisin luona. Maria Amelie elää siis täysin yhteiskunnan ulkopuolella, vaikka opiskelee samaan aikaan norjalaisessa yliopistossa, tekee valtavat määrät vapaaehtoistyötä erilaisissa järjestöissä ja festivaaleilla, siivoaa pimeästi norjalaisten koteja ja elää monella tapaa samanlaista opiskelijaelämää kuin ystävänsä. Kahtiajako on valtava. Nuorella naisella on kiihkeä halua päästä elämässä eteenpäin, opiskella, viettää aikaa ystävien kanssa, tehdä töitä ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ja silti, vielä kymmenen maassa viettämänsä vuoden jälkeen, hän on täällä laittomasti ja hänet voidaan minä hetkenä hyvänsä karkottaa takaisin Venäjälle.

Lopulta nainen saa tarpeekseen. Maisteriksi valmistuttuaan hän tietää, ettei hän paperittomana siirtolaisena voi koskaan tehdä Norjassa töitä laillisesti. Ja kaikista vastoinkäymisistään huolimatta hän haluaa yhä uskoa, ettei Norja näe hänessä vain rikollista, vaan myös resurssin. Hän on koulutettu ja työteliäs aikuinen nainen, joka on elänyt koko nuoruutensa Norjassa, norjalaisten ystävien ja norjalaisen kulttuurin keskellä. Hän ei halua enää muuttaa eikä hankkia väärennettyä passia, joten hän päättää kirjoittaa kirjan kokemuksistaan ja katsoa mitä tapahtuu. Hän haluaa elää rehellisesti ja kertoa tarinansa.

Kirjaa kirjoittaessani kysyin itseltäni yhä uudelleen, miksi oikein kirjoitin. Ensimmäisiä luonnoksia tehdessäni luulin kirjoittavani siksi, että halusin kostaa ulkomaalaisviranomaisille ja haukkua Norjan pakolaispolitiikkaa. Halusin nauraa sille, miten liukkaasti poliitikot ja mediat puhuivat turvapaikanhakijoista, ja miten kyvyttömiä he olivat puhumaan sen sanan takana olevien ihmisten kanssa. Niin, kirjoitin katkerana ja aioin antaa sen näkyä.

Mutta pian katkeruuden tilalle nousi toivo. Toivo siitä, että kenties kirja voisi muuttaa heidän tilanteensa. Kenties sanomalla asiat ääneen hän voisikin vaikuttaa asioihin. Ja lopulta kaiken takana oli sittenkin ennen kaikkea rakkaus ja kiitollisuus.

Lopulta ymmärin, ettei kosto ollut kirjani käyttövoima. Ulkomaalaisviranomaisten kanssa olin ollut tekemisissä kaksi vuotta., mutta muita norjalaisia olin tuntenut yli seitsemän vuotta. Eikä Norja ollut istuttaut mieleeni kostonhalua. Ei kosto minua saanut kirjoittamaan eikä tehnyt kirjaani mahdolliseksi, vaan rakkaus ja kiitollisuus niitä ihmisiä kohtaan joita olimme tavanneet.

Lopulta Maria Amelie miettii, että ehkä kirja onkin hänen jäähyväisensä Norjalle. Tapa kiittää kaikkia, jotka ovat auttaneet perhettä vuosien varrella ja mahdollisuus kuvata miten paljon hän Norjaa rakastaa.

Kirjan alkupuoli koostuu tosiaan nuoren tytön päiväkirjamerkinnöistä, mutta loppupuolella kirjoittaja on jo aikuinen. Kirjoitustyyli vaihtelee, tarinassa on paljon toistoa ja tyhjäkäyntiä, mutta kenties juuri siksi se on todistuksena niin vaikuttava ja koskettava. Kasvutarina, joka kuvaa sitä miten pakoileva, häpeilevä, kiukkuinen ja pettynyt nuori tyttö kasvaa omanarvontuntoiseksi ja ylpeäksi yhteiskunnan jäseneksi, naiseksi joka ei enää häpeile, vaan haluaa kertoa tarinansa julkisesti, senkin uhalla, että se tarkoittaa maastakarkoittamista.

Tärkeintä ei oikeastaan ole tämän yhden perheen tarina tai kiistely siitä olisivatko he voineet palata Venäjälle turvallisesti vai eivät. Kirjassa tärkeintä on todentuntuinen kuvaus siitä minkälaista on elää vuosikausia paperittomana turvapaikanhakijana. Miltä tuntuu kasvaa aikuiseksi yhteiskunnassa, jossa ei oikeastaan ole edes olemassa? Miltä tuntuu opiskella, tehdä työtä, ystävystyä ja rakastua tietäen, että on maassa laittomasti ja voi joutua karkotetuksi minä hetkenä hyvänsä? Mitä tehdä, jos jossain vaiheessa noiden vuosien aikana sairastuu tai joutuu rikoksen uhriksi? Hyvin tärkeä on myös kysymys siitä missä määrin lapsi voi olla vastuussa vanhempiensa valinnoista? Maria Amelie oli Venäjältä lähtiessään 12-vuotias. Hän kasvoi aikuiseksi Norjassa, opiskeli itsensä maisteriksi, työskenteli vuosien ajan aktiivisesti erilaisissa opiskelija- ja vapaaehtoisjärjestöissä ja koki kaikkien näiden vuosien jälkeen itsensä ennen kaikkea norjalaiseksi. Mutta silti hänen vanhempiensa vuosia aikaisemmin tekemä päätös määritti häntä yhä.

Kirja loppuu vuoteen 2010 ja Maria Amelien päätökseen tulla maan alta näkyville ja kertoa oma totuutensa. Mitä sitten tapahtui kirjan julkaisun jälkeen? Tapaus sai tietenkin valtavasti julkisuutta ja Maria Amelie valittiin vuonna 2010 “vuoden norjalaiseksi”. Kirjailijan puolesta järjestettiin suuria mielenosoituksia ja paperittomien pakolaisten tilanteesta keskusteltiin laajalti. Vuoden 2011 tammikuussa Maria Amelie kuitenkin otettiin kiinni ja karkotettiin Venäjälle. Maaliskuussa 2011 Puolan ICORN (International Cities of Refuge Network) kutsui Maria Amelien Puolaan turvaan ja myöhemmin samana vuonna norjalainen Teknisk ukeblad tarjosi hänelle työpaikkaa. Laillisen työviisumin avulla Maria Amelie pystyi lopulta palaamaan Norjaan ja sai myöhemmin myös pysyvän oleskeluluvan. Nykysin hän työskentelee Norjassa toimittajana ja kirjailijana. Hänen vanhempansa ovat käsittääkseni edelleen maan alla.

Luin kirjan Elämänkertahaastetta varten ja täytyy myöntää, että tämä oli yksi vaikuttavimpia tänä vuonna lukemiani elämäkertoja. Ei todellakaan kirjallisesti korkeatasoisin, mutta erittäin mielenkiintoinen ja tärkeä. Oli Pohjoismaiden pakolaispolitiikasta mitä mieltä tahansa, tämä kirja tuo numerot ja lakipykälät iholle. Tätä se on todellisuudessa. Tällaisia ovat ihmiskohtalot numeroiden takana. Tällaista on hakea turvapaikkaa, saada kielteinen päätös ja piiloutua maan alle. Tältä tuntuu elämä jatkuvassa epätietoisuudessa ja pelossa.

Muistellessani Norjaan tuloamme aloin oivaltaa, miten hulluksi vastaanottokeskuksessa istumisesta saattoi tulla. Oli kuin ihmiset ylittäisivät jonkin rajan kun heidät luokiteltiin turvapaikanhakijoiksi ja sijoitettiin vastaanottokeskukseen, sinä hetkenä kun heille annettiin jonotuslappu elämään. Raja ei ollut laillinen eikä laiton, he eivät ylittäneet valtioiden välistä rajaa vaan rajan heissä itsessään. Tuskin kukaan turvapaikanhakija piti itseään täysiarvoisena ihmisenä.

Vaikka kirja on käännetty suomeksi jo vuonna 2011 saa tätä ajankohtaisempaa kirjaa hakea. Suosittelen ehdottomasti kaikille, jotka uskaltavat nähdä mustan ja valkoisen lisäksi myös muita sävyjä.

Kirja on itse ostettu. Julkaistu norjaksi vuonna 2010, INTO kustannuksen suomennos vuodelta 2011. Kirjan on suomentanut Päivi Kivelä ja sen alkuperäinen nimi on “Ulovlig norsk“.

4 thoughts on “Luvaton norjalainen (Maria Amelie)

  1. Kyllä on niin kaksinaismoralistista taas… että voi valmistua yliopistosta mutta karkotetaan jne. Oikein ärsyttää tuo byrokratia tällaisissa tilanteissa.

  2. Pingback: Minihaasteen lahjakortin arvonta ke 6.1. | Les! Lue!

  3. Pingback: Elämäkertahaaste kiittää ja kuittaa! | Les! Lue!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s