Kuva/Bilde: Reeta / Les! Lue!

Jo Nesbø ja Karl Ove Knausgård löivät tänä syksynä hynttyyt yhteen ja lähtivät Norjan kiertueelle yhdessä norjalaisen koomikon Harald Eian kanssa. Nesbø kertoi tehneensä jo niin paljon erilaisia kirjailijahaastatteluja, että halusi tällä kertaa kehittää jotain uutta ja päätti siksi kutsua kiertueelle myös Knausgårdin ja Eian. Koska molemmat kirjailijat lukeutuvat suosikkeihini, olin itsekin viime sunnuntaina kuuntelemassa kolmikkoa Oslossa. Täytyy myöntää, että ennen tilaisuutta epäilin miten ihmeessä tällainen yhdistelmä voisi toimia? Harald Eia on tunnettu pölhö-huumorista, kun taas Knausgård on antanut itsestään kuvan vakavana ja melankolisena miehenä. Tulisikohan illasta pelkästään kiusallinen?

Kävi ilmi, että Harald Eia oli erittäin taitava haastattelija. Hän piti tilaisuuden kevyenä ja sai sekä yleisön että kirjailijat nauramaan useaan otteeseen. Eniten hän tietenkin teki pilaa kirjailijoista itsestään ja näiden imagoista ja maneereista. Tilaisuuden aluksi Eia kertoi saaneensa vapaan kädet ja luvan kysyä mitä tahansa. Kysymyksetkin kuulemma vaihtelevat kiertueen aikana joka ilta.

Illan aloittivat Eia ja Knausgård. He puhuivat sekä “Taisteluni“-sarjasta että Knausgårdin uudesta neliosaisesta kirjasarjasta, josta on tähän mennessä ilmestynyt kaksi osaa, “Om Høsten” (=”Syksystä”) ja “Om Vinteren” (=Talvesta”). Knausgård luki pätkiä teksteistään ja Eia luki Knausgårdin veljen ja ystävän kirjoittamat vastineet, joista kävi ilmi miten eri tavoilla samat asiat voikaan muistaa…

Nesbøn saapuessa lavalle vetäisi Eia esille leikkipistoolin ja alkoi lavastaa “Poliisi“-kirjan loppukohtausta. Eia paljasti itkeneensä kirjan lopussa ja halusi kirjailijalta selvityksen siitä miten tämä onnistui sekä pelottelemaan että liikuttamaan lukijaa yhtä aikaa. Nesbø puhui pitkään siitä minkälaisen sopimuksen rikoskirjailija tekee lukijansa kanssa. Lukija haluaa tulla huijatuksi, mutta kirjailijan täytyy silti asettaa kaikki johtolangat esille niin, että loppuratkaisun edessä lukijalta pääsee “Ai niinpä tietysti!” eikä “Häh? No, okei…” Nesbø kertoi, että suunnitteli aikoinaan kirjoittavansa myös jotain muuta kuin rikoskirjoja, mutta huomasi vauhtiin päästessään nauttivansa juuri dekkareiden kirjoittamisesta niin paljon, ettei olekaan enää kokenut tarvetta kirjoittaa muuntyyppistä kirjallisuutta.

Ennen tilaisuutta molemmat kirjailijat olivat suostuneet persoonallisuustestiin ja vastanneet satoihin kysymyksiin, joiden tarkoituksena oli paljastaa heidän syvin olemuksensa. Haastattelun loppupuolella Harald Eia heijastikin vastaukset seinälle yleisön nähtäväksi. Suuria yllätyksiä ei tietenkään tullut. Karl Ove Knausgård sai totta kai täydet pisteet neuroottisuudesta ja melankoliasta, Jo Nesbø taas vei pisteet kotiin mielikuvituksellisuudesta. Haastattelija kuittailikin Knausgårdille, että tämän täytyy kirjoittaa omasta elämästään, koska hänellä ei ole yhtä hyvä mielikuvitus kuin Nesbøllä. Jossain määrin yllättävää oli kuitenkin se, että Knausgård oli testin mukaan huomattavasti empaattisempi ja toiset huomioonottavampi kuin Nesbø. Eiakin kummasteli tätä, sillä on yleisesti tiedossa, että Nesbø antaa säännöllisesti ison osan rahoistaan hyväntekeväisyyteen. Nesbø itse selitti, että hänen perusluonteeltaan hän on hyvinkin itsekäs ja hänen ensireaktionsa tilanteisiin on egoistinen, mutta jos hän saa hetken aikaa ajatella, silloin hän osaa olla myös hyvä ja kiltti ihminen. Oikeastaan melko viehättävä ajatus! Että hyvyys tai epäitsekkyys ei olekaan vain synnynnäinen ominaisuus, vaan jotain mitä ihminen voi itse opettaa itselleen. Tyyliin: ensireaktioni on toimia näin, mutta ajattelevana ja eettisenä ihmisenä kykenen toimimaan myös toisin, omaa ensireaktiotani vastaan.

Persoonallisuustesti paljasti myös toisen kiinnostavan ilmiön: Vaikka molemmat miehet ovat kansainvälisesti tunnettuja kirjailijoita ja myyneet käsittämättömät määrät kirjoja, heidän syynsä kirjoittaa ovat hyvin erilaiset. Persoonallisuustestin mukaan Knausgårdia ajaa ennen kaikkea kunnianhimo, Nesbøtä kirjoittamisen ilo. Molemmat kirjailijat myös allekirjoittivat tämän. Knausgård myönsi olevansa edelleen hyvin kunnianhimoinen ja Nesbø sanoi, että kirjoittaa yksinkertaisesti siksi, että se on niin hauskaa. Hyvinkin erilaiset motivaatiot voivat siis johtaa samaan lopputulokseen, suureen kansainväliseen suosioon.

Lopulta myös yleisö sai esittää kysymyksiä ja minä nostin tietenkin käteni. Kysyin Knausgårdilta kysymyksen, joka on vaivannut itseäni “Taisteluni”-sarjan ensimmäisestä osasta lähtien. Haastattelun aikana Knausgård puhui paljon siitä, että “Taisteluni” kertoo ennen kaikkea sosiaalisista suhteista ja siitä miten vaikeita ja kiusallisia ne voivat olla. Minä lukijana koen nämä sosiaalisten ongelmien kuvaukset usein myös valtavan huvittavina. En oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun luen monta kymmentä sivua siitä miten teini-ikäinen Knausgård stressaa ja vatvoo pienen pientä virhettään. Kysyin siis onko kirjailija itse tarkoittanut osan tekstistään humoristiseksi vai onko se vain minun tulkintani lukijana? Knausgård vastasi, että monet lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset hän on kirjoittanut tarkoituksella niin, että niiden humoristisuus tulee esille. Koska näistä ajoista on jo niin kauan, osaa kirjailija itsekin jo nähdä niissä huumoria. Myös kakkoskirjan perhe-elämän kuvauksissa on jonkin verran tietoista huumoria, mutta sarjan viimeisten osien tapahtumat, lähimenneisyyteen ja erityisesti hänen vaimoonsa liittyvät tilanteet ovat vielä sen verran lähellä, että niissä hän ei osaa, ainakaan vielä, nähdä mitään hauskaa.

Kaikean kaikkiaan tilaisuus oli todella mukava. Harald Eia veti hienosti roolinsa haastattelijana ja osasi esittää kysymyksiä, joita ei oltu kuultu jo miljoonaan kertaan aiemmin. Molemmat kirjailjat vaikuttivat sympaattisilta ja tilasuus itsessään oli erittäin viihdyttävä. Lisää tällaisia tilaisuuksia, kiitos!