Kuva: Reeta / Les! Lue!

Onnettomia avioliittoja ja räiskyvää punssia!

Bjørnstjerne Bjørnson on norjalaisen kirjallisuuden historian tärkeimpiä hahmoja. Mies kirjoitti sanat Norjan kansallislauluun “Ja, vi elsker dette landet” ja on yksi Norjan kirjallisuuden “neljästä suuresta” (muita ovat Ibsen, Lie ja Kielland). Itse en ollut aikaisemmin lukenut mieheltä mitään, joten Lue lukutaitoa! -kampanjan viimeiseksi kirjaksi päätin lukaista antikvariaatista löytämäni kirjan “Absalomin tukka“. Tarina on julkaistu alunperin norjaksi “Nye fortellinger” -kokoelmassa, joten kirjaa voisi varmaan luennehtia jonkinlaiseksi pienoisromaaniksi. Yllättävän viihdyttävä ja mielenkiintoinen teos!

Luin aikoinaan yläasteella Henri Murgerin kirjan “Boheemielämää” ja yllätyin siitä kuinka hauska tuo 1840-luvulla julkaistu teos oli.  Syystä tai toisesta olin ajatellut, ettei ihmisillä tuohon aikaan ollut juuri huumorintajua. Että huumori keksittiin vasta siinä Chaplinin aikoihin, heh… Tuon oivalluksen jälkeen olenkin sitten lukenut läjäpäin vanhoja klassikoita ja monia täysin unohtuneita teoksia 1700- ja 1800-luvuilta ja nauttinut niistä valtavasti! “Absalomin tukka” kuuluu mitä ilmeisimmin tuohon unohtuneiden tarinoiden joukkoon, mutta mielestäni kirjassa oli monta erittäin kiinnostavaa teemaa!

Kirjan alussa nuori, lahjakas ja viehättävä Kirsten Ravn nai vanhan ja epämiellyttävän Harald Kaasin. Tyttö on tottunut ihailuun ja palvontaan ja päättänyt elää elämänsä oman päänsä mukaan, opiskelemalla, matkustelemalla ja kapinoimalla. Kenties juuri kapinoinnin vuoksi tyttö valitsee puolisokseen miehen, joka ei hänelle millään tavalla sovi ja miehen hankalan luonteen paljastuessa on tyttö jo tukevasti naimisissa ja äiti.

Kirja keskittyy ennen kaikkea Kristenin ja hänen poikansa Rafaelin suhteeseen. Äiti palvoo poikaansa ja vanhan Kaasin kuoltua lähtee poikansa kanssa ulkomaille opiskelemaan. Äiti haluaa antaa pojalleen kaiken sen mitä ilman hän itse jäi naituaan määräilevän ja hallitsevan miehensä. Äiti ja poika kiertelevät Eurooppaa, opiskelevat yhdessä rinta rinnan ja pian paljastuu, että poika on oikeasti jonkinasteinen nero. Insinööriksi opiskelevan pojan tulevaisuus näyttää hyvältä, varsinkin, kun perheen tiloilta löytyy sementtiä (?), jolla äiti ja poika voisivat lyödä rahoiksi.

Mutta onnen tielle saapuvat naiset. Rafael ihastuu siellä ja rakastuu täällä, saattaa yhden onnettoman köyhän naisraukan raskaaksi ja päätyy onnettomaan avioliittoon aivan kuin äitinsä. Näistä kahdesta lahjakkaasta, viehättävästä ja erityislaatuisesta ihmisestä kumpikaan ei siis pääse toteuttamaan  kykyjään, sillä tielle tulevat rahavaikeudet, ihmisten juorut ja onneton avioliitto.

Anekdoottina kerrottakoon, että Bjørnson itse oli aikoinaan tunnettu siitä kuinka ahkerasti petti vaimoaan. Lopulta Karolina-vaimo ei enää kestänyt, vaan uhkasi hypätä katolta seuraavan pettämisen tultua ilmi. Kun kirjailija sitten taas kerran aamuvarhaisella tallusti rakastajattaren luota kohti kotiaan, näki hän vaimonsa parvekkeella valmiina hyppäämään ja huusi tälle “Hopp, Karoline, hopp!” (“Hyppää, Karoline, hyppää!”) Vaimo kipusi takaisin sisälle.

Tätä taustaa vastaan ei ole yllättävää, että Bjørnstjernen kirjassa rakastuminen ja avioliitto näyttäytyvät kaiken pahan alkuna. Kirjassa on kuitenkin myös muita kiinnostavia teemoja ja erityisen hauskoja ovat mm. kuvaukset siitä kuinka edistyksellisesti Rafael yhdistää sähköä milloin mihinkin uuteen keksintöönsä. Myös tämä uuden puhetavan kuvaus on aika hurmaava:

“Angelika Nagel käytti puhuessaan uudenaikaista kristianialaista sekamelskaa, kielen viho viimeisiä kärkiä. Sanavalinnassa esim. “kauhea” liitettiin semmoiseen joka oli kauheuden vastakohta (“kauhean hauskaa”, “kauhean kaunis”); “räiskyvä” liitettiin sellaiseen joka oli märkää (“räiskyvän hyvää punssia”) Ihminen ei näyttänyt kauniilta, vaan “äärettömän kauniilta” tahi “peloittavan kauniilta”, ja päinvastoin taas ei sanottu “kauheaksi” kaikkein pahinta, vaan koomillisesti lieventäen sanottiin “vähän kauheaksi”. Kielen linttaan poljetut kengät, joilla suurkaupunkien tyhjäntoimittajat tallustivat tietään, tulivat vasta nyt muotiin Kristianiassa.”

Oi, toivottavasti löydän mahdollisimman pian tilaisuuden, jossa voin käyttää sanontaa “räiskyvän hyvää punssia”! Siihen asti jään vain huokailemaan näiden vanhojen kirjojen hassuutta ja ihanuutta. Suosittelen muillekin!

Kirja on itse ostettu ja se julkaistiin alunperin norjaksi vuonna 1894. WSOY:n suomenkielinen laitos on vuodelta 1916. Kirjan on suomentanut Martti Raitio. Alkuperäinen nimi “Absalons haar“.