Kansi: Alen Grujic / Bazar

“Minä en nuku. Itken usein. Minulla on ennenkin ollut tällaista, ei siinä mitään. Mutta luulin, että se oli ohi. Että se oli vihdoinkin päästänyt otteensa. Sitä kutsutaan kutomiseksi, sitä mitä norsu tekee. Koska liikkeet toistuvat täsmällisesti. Hoffin Kreivi kertoi minulle kutomisesta. Hän oli kerran nähnyt espanjalaisessa eläintarhassa jääkarhun, joka kutoi syvässä kuopassaan. Paahtavassa auringonpaisteessa se tanssi monotonista jääkarhutanssiaan, heilahti eteenpäin, heilahti takaisin. Edestakaisin. Kreivi järkyttyi tosissaan vasta kaksi vuotta myöhemmin, kun hän palasi eläintarhaan ja jääkarhu oli edelleen yhden ainoan sairaan, nöyryyttävän askeleen vanki. Ja nyt minun luonani on samanlaista.”

Vilgot asuu yksin suuressa rähjäisessä kartanossaan, jonka vajassa asuu hylätty sirkusnorsu. Mies ei tiedä kuinka norsuja hoidetaan tai mitä ne syövät. Venäläinen norsunkesyttäjä on luvannut palata hakemaan norsunsa, muttei vastaa puhelimeen. Naapuruston lapset ovat norsusta kiinnostuneita, mutta vanhemmat eivät halua olla missään tekemisissä Vilgotin kanssa. Vanha isä ei halua puhua poikansa kanssa ja Colamies ajelee yhä vapaana jossakin päin maailmaa.

“Ehkä hän näki minusta, ettei minulla ollut ketään kenelle kertoa. Ehkä hän näki minusta, että kertoisin, mutta kielellä, jota kukaan ei ymmärtänyt.”

11-vuotias Vilgot asuu sairaan äitinsä ja etäisen isänsä kanssa. Tunnelma kotona on painostava ja hauras, joten Vilgot kokee parhaimmaksi viettää aikaansa ulkona. Hän sanoo menevänsä kavereilleen, mutta vanhemmat eivät kuule eikä hän oikeasti menekään, vaan kuljeskelee tuntikausia lumisilla pihoilla tai istuu pyöräkellarissa, kunnes tutustuu Hoffin Kreiviin.

“Matkalla ystävän luo” muistuttaa yllättävänkin paljon Hanne Ørstavikin kirjaa “Rakkaus“. Tapahtumat ja miljöö ovat tietenkin erilaiset, mutta tunnelmassa on paljon samaa. Pieni poika, jota kukaan ei näe. Poika, jota kukaan ei huomaa, koska kukaan ei osaa, viitsi tai muista pysähtyä ja varmistaa, että kaikki on hyvin. On aikuisten kiireinen ja ongelmallinen maailma, jossa ei ole tilaa lapselle. Joten lapsi, hirveitä asioita koettuaankin, pysyy vain huomaavaisesti hiljaa ja sivussa. Kaipaa, mutta ei vaadi. Juuri tämä tekee kirjasta niin sydäntäsärkevän. Ei kaikki se mitä tapahtuu, vaan se, ettei ole ketään, joka pysähtyisi ja näkisi. Äiti, joka on ollut poissa jo kauan ennen kuin lopulta kuolee.

“Mutta minä kaipaan sinua täsmälleen yhtä paljon kuin silloin kun elit, ja täsmälleen samalla tavalla. Ainoa, mutta ei vähänpätöinen, ero on se, että sinua ei ehdottomasti enää ole. Että sinua ei ole edes toisessa huoneessa, kirjoituskoneen tai pilleripurkin ylle kumartunena, tavoittavamattomissa.  Vaan olet oikeasti poissa, oikeasti epätodellinen, oikeasti kuollut. Ja se tuntuu kieltämättä pikkuisen vaikeammalta.”

Erittäin mielenkiintoinen yksityiskohta on valokuva, josta koko kirja alkaa. Vilgot kuvailee Joel Sternfeldin kuvaa uupuneesta norsusta Oslon ulosajotiellä. Sternfeld on oikeasti olemassa oleva valokuvaaja, joka on todellakin ottanut kuvan uupuneesta elefantista. Ei tosin Oslossa eikä vuonna 2001. Tämä kirjan avaava ristiriita määrittääkin koko kirjan tunnelmaa. Lukijan täytyy itse valita mihin uskoa. Mutta tärkeintä ei ole se mikä on totta. Tärkeintä on löytää vapautus vuosikymmeniä kestäneestä surusta.

“Matkalla ystävän luo” voitti 2002 Norjan suurimman kirjallisuuspalkinnon, Brage-palkinnon, eikä syyttä. Traagisesta tarinastaan huolimatta kirjan tunnelma on kaunis ja sadunomainen. Surullinen lapsi, josta kasvaa surullinen mies , jonka vajassa asuu surullinen norsu. Upea, haikea kirja!

Kirjasta on kirjoitettu aikaisemmin ainakin Kirjavinkeissä ja Satun luetuissa.

Kirja on lainattu kirjastosta. Julkaistu norjaksi vuonna 2002. Bazar kustannuksen suomenkielinen laitos vuodelta 2007. Kirjan on suomentanut Sanna Manninen ja sen alkuperäinen nimi on “På vei til en venn“.