Kuva: Gaute Heivoll Päällys: Anna Makkonen / WSOY

“Pienestä asti olen kuullut kerrottavan näistä tulipaloista. Aluksi niistä puhuivat isä ja äiti, mutta vasta kun isompana kuulin niistä muiltakin, tajusin että ne olivat tositapahtumia. (…) Tuossa paloi silloin kun sinut kastettiin, isä sanoi, ja sen vuoksi tulipalot tuntuivat jotenkin liittyvän myös minuun.”

Gaute Heivollin “Etten palaisi tuhkaksi” on kaunis ja surullinen kirja, joka kertoo nuorista miehistä, aikuiseksi kasvamisesta ja siitä miksi jotkut meistä onnistuvat ja toiset eivät.

Norjassa Brage-palkinnon voittanut kirja perustuu tositapahtumiin ja Heivollin omaan kotikylään, vaikka henkilöiden nimet onkin muutettu. Samana vuonna jona Gaute Heivoll syntyi, riehui hänen kotikylässään tuhopolttaja. Ensin tulipalojen uskottiin olevan vahinkoja, mutta lopulta paljastui, että pyromaani oli kylän vapaapalokunnan palopäällikön poika, kaikkien tuntema, kunnollinen nuori mies.

“Hän oli hartaasti toivottu, ja kun hän viimein syntyi, tuntui kuin olisi tapahtunut ihme. Terve poika. Hän jäi heidän ainoakseen eikä joutunut jakamaan heidän rakkauttaan kenenkään kanssa Hän oli paljon yksin ja istui mielellään keittiönpöyän ääressä piirtämässä, kun Alma laittoi ruokaa. Hän oppi varhain lukemaan. Jo ennen kouluunmenoa hän oli saanut luetuksi ison kasan kirjoja kyläkirjastosta, joka oli kunnantalon yläkerrassa. Hän pyöräili sinne ja palasi kotiin täysinäinen kassi ohjaustangossa.”

Kirjan läpi kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Toinen kertoo Dagista, rakastetusta pojasta, josta kasvaa tuhopolttaja ja toinen Gautesta, toisesta rakastetusta pojasta, josta kasvaa kirjailija. Kumpikin kipuilee matkallaan kohti aikuisuutta, joten miksi toisesta tulee arvostettu kirjailija ja toisesta rikollinen? Molemmat ovat lahjakkaita, kilttejä, tunnollisia ja rakastettuja. Hyviä poikia, joilta odotetaan paljon.

Heivoll kirjoittaa kovin kauniisti. Kirja on rauhallinen ja melankolinen ja kirjailija tuntee selvästi syvää empatiaa henkilöitään kohtaan. Koko kylä on mukana kirjassa niin tiiviisti, että toisinaan tuntuu, kuin kirja olisi ennen kaikkea rakkaudenosoitus tuolle pienelle kylälle ja kylä itsessään yksi kirjan päähenkilöistä. Kun kirjoittaminen takkuaa, Heivoll miettii olisiko hänen sittenkin pitänyt jäädä kotiseudulle ja elää erilainen elämä, kun kerran vanha kotikylä tuntuu niin paljon todellisemmalta kuin aikuisen kirjailijan elämä Oslossa. Hän palaa takaisin ja yrittää kirjoittaa kirjan tuhopoltoista, joista on kuullut tarinoita koko lapsuutensa. Jos ratkaisu niihin löytyisi, ehkä hän oppisi ymmärtämään paremmin myös itseään. Heivoll kirjoittaa pyromaanista, mutta yhtä paljon myös oman isänsä kuolemasta ja omasta kasvustaan kirjailijaksi.

Erityisen kauniisti Heivoll kirjoittaa äideistä ja äidinrakkaudesta. Äidit huolehtivat ja surevat, näkevät lapsensa selvemmin kuin muut. Yrittävät ymmärtää ja pelastaa, siinä aina onnistumatta.

“- Niin, taidan olla samanlainen kuin sinäkin, Alma sanoi. – Ethän sinäkään nuku.

Poika ei sanonut siihen mitään, katsoi vain häntä ja hymyili. He olivat pitkään vaiti. Se tuntui hyvältä. Aamuun oli vielä aikaa, kestäisi kauan ennen kuin Ingemann nousisi ja päivä alkaisi. He olivat nyt kahden. Se tuntui hyvältä, ja vähän vieraalta, ja lasinkirkkaalta, ja Alma toivoi vain ettei se koskaan loppuisi.”

Keväällä 2012 olin mukana YLEn Kirjakerhon ohjelmassa puhumassa tästä Heivollin kirjasta. Radiohaastattelu oli oikein mukava kokemus. Tuolloin puhuimme jonkun verran myös Utøyan tragediasta ja sanoin, etten usko, että tätä kirjaa olisi voitu julkaista heti tragedian jälkeen. Norjassahan “Etten palaisi tuhkaksi” julkaistiin vuonna 2010, vuosi ennen Oslon terrori-iskuja. Ja vaikkei kirjan tapahtumia ja Utøyan tragediaa voi tietenkään verrata toisiinsa, luulen silti, että nuoren pyromaanin näkökulmasta kirjoitettu kirja olisi voinut ollut liian herkkä julkaistavaksi heti Oslon tapahtumien jälkeen. Ainakin omaan lukukokemukseeni terrori-iskut vaikuttivat selvästi. Entistäkin voimakkaammin kirjan sivuilta nousi kysymys miksi? Mikä saa nuoren miehen tekemään jotakin tällaista? Heivoll ei tietenkään tarjoa lukijalle helppoa vastausta. Sen sijaan hän kirjoittaa kauniin ja surullisen tarinan, pienen ja tärkeän viestin maailmasta, joka ei ole mustavalkoinen. Ja lukija oivaltaa, että ehkä tärkeintä onkin juuri tämä: yritys ymmärtää, silloinkin, kun se on mahdotonta.

Kirja on saatu arvostelukappaleena YLEltä ja sen on suomentanu Päivi Kivelä. Alkuperäinen nimi ”Før jeg brenner ned”.