Kansi: Eliza Karmasalo / Like

”Vesi oli auringossa aivan kirkasta, se liikkui pienin keinahduksin, ihan kuin jokaisen aallonhuipun välinen kuoppa olisi ollut kulho, sellainen syntyy kun pitää käsiä yhdessä. Yhtäkkiä koko vedenpinta oli pelkkiä käsien muodostamia tyhjiä kulhoja, joita ojennettiin luo, kurkotettiin minua kohti. Minulla ei ollut niille mitään annettavaa.”

Hanne Ørstavikin ”Pappi” on surullinen, vihainen ja valtavan kaunis kirja, joka yrittää selvittää, kuinka me voisimme pitää toisemme hengissä. Mitä meidän tulisi tehdä, jotta läheisemme jaksaisivat elää?

Nainen veden äärellä on Liv, nuori pappi, joka on muuttanut pieneen pohjoisnorjalaiseen kaupunkiin, paetakseen suruaan. Saksassa valmisteltu, saamelaiskapinoita käsittelevä väitöskirja on jäänyt kesken, kun Livin rakastettu Kristiane on tehnyt itsemurhan. Pohjoisessa, pimeän talven keskellä, Liv yrittää parhaansa mukaan olla hyvä pappi ja hyvä lähimmäinen, vaikka on itsekin vahvasti avun tarpeessa. Kun pienen saamelaiskylän teini-ikäinen tyttö sitten tekee itsemurhan, ei Liv osaa asettua papin rooliin ja tarjota läheisille lohtua. Ihmisten kohtaaminen ylipäätään on hänelle vaikeaa ja raskasta, eikä hän nuorena naispappina oikein vastaa muiden mielikuvaa papista.

Pian kaupunkiin saapumisensa jälkeen Liv tutustuu kahden lapsen yksinhuoltajaäitiin, Nannaan, joka on juuri jäänyt leskeksi.

”Kyllähän se kai menee ohi, sinä kun olet pappi, sinä kai tiedät, vai, tiedät kai meneekö se ohi, hän kysyi minua katsellen ja silmät olivat pienet ja syvällä ja niissä oli vain vettä. Seisoin hänen edessään ja tunsin, miten olin kokonaan vain pelkkää kovaa luuta enkä yhtään pehmeää kaarta, kehossani ei ollut ainuttakaan pyöreää kohtaa, jonne hän olisi voinut kömpiä sisään.”

Liv ei osaa sanoa mitään, ei lohduttaa tai selittää, mutta sen sijaan hän kutsuu pienen perheen asumaan luokseen. Pappilassa on hyvin tilaa, liikaakin yhdelle yksinäiselle papille. Ja vaikka Nannan teini-ikäinen tytär käyttäytyy töykeästi ja soittaa musiikkia aivan liian kovalla, tuo toisten surevien läheisyys Liville voimaa ja turvaa.

Liv haluaa suojella ja pitää huolta, mutta törmää yhä uudelleen suruun ja ahdistukseen ja tarina kiertyy jälleen itsemurha ympärille. Miksi niin moni haluaa kuolla, kirja kysyy ja Liv päätyy syyttämään itseään. Syy on tietenkin hänen. Hän ei kuunnellut tarpeeksi, ei jaksanut ottaa huomioon, käyttäytyi ilkeästi. Valtava syyllisyys kulkee mukana läpi kirjan.

”Minä en ole jäykkä, halusin sanoa, halusin sanoa sen, ottaa häntä käsipuolesta ja sanoa sen hänelle, huutaa ääneen, vuonon pimeyteen, halusin huutaa sen kaikkialle niin että kaikki kuulisivat, koko seurakunta, koko maailma: minä en ole ankara ja kova ja vaikea. Kuuletteko. Minä olen hyvä ja kiltti. Kuuletteko. Minä olen vain hyvä ja kiltti.”

Liv miettii oliko sittenkin virhe jättää väitöskirja kesken ja ottaa vastaan papin virka.  Hän epäilee itseään ja sopivuuttaan papin rooliin. Naispappina hän kohtaa vastustusta, vihaa ja nöyryyttämistä. Uskossaan hän ei kuitenkaan horju. Ei siksi, että hänen uskonsa sinänsä olisi kovin vahva, vaan siksi, että hän uskoo lujasti uskon tarpeellisuuteen. Epätäydellistä ja sisäisesti ristiriitaista teologiaakin tarvitaan, koska se ottaa kantaa siihen suureen käsittämättömään, joka ei ole järjestelmä. Siihen, mitä ei voi kahlita.

Livin väitöskirja käsittelee 1850-luvun saamelaiskapinaa, joka sai alkunsa, kun sorretut saamelaiset alkoivat itse lukea ja tulkita Raamattua ja päätyivät lopulta tappamaan paikallisen kauppiaan ja nimismiehen.

”Saamelaiset saattoivat vedota oikeudenmukaisuuteen. He saattoivat vaatia tasa-arvoa, sillä siitähän Raamatussakin puhuttiin. Että he olivat yhtä arvokkaita. Eikö heitä sitten kuultaisi? Kun ylemmät tahot olivat itse heille sen kielen antaneet?”

Juuri kieli onkin Livin mielestä kapinan ydin:

”Ja kun yrittää ymmärtää, mikä merkitys kielellä oli heille silloin, on kuin tavallaan tutkisi, mitä kieli merkitsee meille nyt. Minulle. Missä määrin kieli voi kantaa, kestää, antaa tilaa. Mitä sanat kätkevät sisäänsä, mitä me oikein teemme niille, kun juttelemme keskenämme. Miksi he eivät tavoittaneet toisiaan?”

Myös kirjailijalle kieli on luonnolllisesti tärkeä. ”Pappi” on melko tiivistä, keskittymistä vaativaa tekstiä, mutta oi, niin kaunista! Kirja on täynnä toinen toistaan kauniimpia kielikuvia ja kutkuttavia tapoja ilmaista aivan tavallisia asioita. Kun teini-ikäisen Majan musiikki täyttää kodin, Liv ajattelee musiikista näin:

”Mutta se meni suoraa ajatusten poikki, ei kulkenut niiden suuntaisesti, leikkasi kuin teräsvaijeri, kuin tolpat joihin piti koko ajan suhtautua, ja minun piti ajatella ne pois, käyttää voimia, jotta en käytäisi voimia siihen musiikkiin. Kuten saarnaa kirjoittaessa saatoin ajatella, että vastustus, jota musiikki minussa herätti, se keskittymisen kaari jonka musiikki vei, oli sekin saarnassa mukana, käänteisenä, poissaolona.”

Kirjassa kulkevat rinnakkain niin konkreettiset tapahtumat kuin Livin muistot. Tarina soljuu eteenpäin kuin harhailevat ajatukset, kauniisti ja kiivaana.

Olen lukenut Ørstavikilta aikaisemmin romaanin ”Rakkaus”, joka oli niin valtavan surullinen, etten pitkään aikaan uskaltanut lukea naiselta mitään muuta. Onneksi ”Pappi” on kuitenkin piirun verran lohdullisempi. On tämänkin kirja surullinen, mutta läpi kirjan kulkee myös jonkinlainen lohtu. Erityisesti Livin ja Nannan suhde, kahden rikkinäisen naisen kömpelö yhteisöllisyys, tuo tarinaan juuri sen verran valoa, että lukemisesta voi nauttia.

”Pappi” voitti vuonna 2005 norjalaisen Brage-palkinnon ja aivan ansaitusti. Kirja on tärkeä ja lukukokemus voimakas. Ørstavik on ehdottomasti Norjan tämän hetken tärkeimpiä kirjailijoita.

Kirja on lainattu kirjastosta ja sen on suomentanut Tuula Tuuva. Alkuperäinen nimi “Presten” vuodelta 2004. Like julkaisi kirjan suomeksi 2006.