Kansi: Jukka Lemmetty / Tammi

Tässä blogissa on jo vuosien ajan kuulutettu kaksikielisyydestä kertovien kirjojen perään. Tässäpä vihdoin yksi alakouluikäisille sopiva teos, jossa kaksikielisyys ja kahden kulttuurin välissä eläminen ovat luonteva osa tarinaa.

Niina Hakalahden ‘Tuukka-Omar ja superkielitaito’ kertoo suomalais-syyrialaisesta Tuukka-Omarista, hänen perheestään ja ystävästään Paavosta. Tuukka-Omarin perhe saa syyslomalla kylään syyrialaisia sukulaisia ja kun isä ja äiti lähtevät samaan syssyyn matkalle, joutuu lievästi vastahakoinen ja hermoileva Tuukka-Omar toimimaan tulkkina sukulaistensa ja muiden suomalaisten välillä. Tuukka-Omarin ystävä Paavo on kiinnostunut Tuukka-Omarin sukulaisista ja tulee heti hyvin juttuun Amira-tädin ja Naser-sedän kanssa, vaikkei yhteistä kieltä olekaana. Myös Tuukka-Omarin isosisko juttelee sedälle ja tädille luontevasti, mutta Tuukka-Omaria isänkielellä käytävä keskustelu jännittää ja hermostuttaa.

“Tuukka-Omarin ei ollut koskaan aikaisemmin tarvinnut miettiä, ymmärsikö hän jotain sanaa tai ei. Jos hän ei heti ymmärtänyt, niin baba selitti sanan ja jos hän ei vieläkään ymmärtänyt, baba sanoi sen suomeksi. (…) Tuukka-Omar oli tottunut siihen, että oli äidinkieli ja isänkieli ja ennen kaikkea hän oli tottunut siihen, että aina ymmärrettiin, mitä toinen sanoi.”

Tuukka-Omaria nolottaa myös se, etteivät sukulaiset aina tiedä kuinka suomalaisessa yhteiskunnassa toimitaan. Esimerkiksi Amira-täti ei tiedä, että hedelmät pitäisi punnita kaupassa itse ja kaiken lisäksi täti suunnittelee yhteistä tanssiesitystä, johon osallistuminen on Tuukka-Omarin mielestä jo ajatuksena pöyristyttävän noloa. Mutta vähitellen Tuukka-Omar huomaa pystyvänsä toimimaan myös isänkielellä ja hermoilu vähenee, kun hän tajuaa, ettei kaikkia pieniä virheitä tarvitse nolostella.

Samaan aikaan kun Tuukka-Omar pakon edessä toimii sukulaistensa tulkkina, kehittelee hän vapaaehtoisesti salakieltä ystävänsä Paavon kanssa. Esimerkiksi sormien nopea heiluttelu tarkoittaa “mistä on kysymys” ja pyörähdys ympäri tarkoittaa “en ymmärrä”. Kirjassa nämä erilaiset kielet ja kommunikaatiomuodot sekoittuvat hauskasti yhteen. Puhutaan sekaisin suomea, syyriaa ja salakieltä. Toisinaan ystävysten välillä toimii myös telepatia.

“Tuukka-Omar ei hämmästynyt, että Paavo tiesi, mitä hän ajatteli. Se oli ihan tavallista parhaan ystävän kanssa. Heillä oli siis paitsi salainen koodikieli myös ajatuskielli.”

Kirjan tunnelma on leppoisa ja kodikas. Loppujen lopuksi Tuukka-Omar on ainoa, jota eri kielet ja uusi tilanne hermostuttaa. Hänen ystävänsä Paavo on niin kiinnostunut uudesta kielestä ja erityisesti Amira-tädin valmistamista herkuista, että päättää jäädä yökylään ystävänsä luokse. Naser-setä ja Amira-täti ovat hersyvän iloisia ja hyväntuulisia ja muutkin tuttavat ja naapurit suhtautuvat tilanteeseen luontevasti. Lopulta Tuukka-Omarkin osaa rentoutua ja pitää hauskaa, jopa nauttia tanssimisesta!

Kirjassa sivutaan luontevasti myös muita monille lapsille tärkeitä teemoja, esimerkiksi yökastelua. Useaan otteeseen tulee ilmi kuinka suuret nolot asiat voivatkin olla aivan normaaleja ja luontevia juttuja, joissa ei ole mitään erityisen kamalaa.

Meillä kirja herätti mielenkiintoisia keskusteluja kaksikielisyydestä ja siitä miten mahdollisesti takkuileva kielitaito saattaa hävettää. Oma tyttäreni ymmärtää suomea täydellisesti ja rentoutuessaan (esimerkiksi mummon seurassa) hän myös puhuu suomea pitkiä ja vaikeita lauseita, mutta jännittävässä tilanteessa kieli saattaakin kadota kokonaan. Minulle tyttö puhuu sinnikkäänsti norjaa, koska tietää minun sitä ymmärtävän. Itse vastailen yhtä sitkeästi suomeksi. Toisinaan yleisillä paikoilla olemme herättäneet kummastusta, kun puhumme kumpikin tiukasti omaa kieltämme, mutta käymme silti luontevaa ja mutkikasta keskustelua. En ole enää vuosiin yrittänyt pakottaa lasta vastaamaan minulle suomeksi. Riittää, että tiedän hänen pystyvän puhumaan suomea suomalaisten sukulaisten kanssa, pärjäävän Suomi-koulussa ja lukemaan suomeksi.

Jotenkin tämä ‘Tuukka-Omar ja superkielitaito’ osui meillä suoraan maaliin. Monikielisyys oli nivoutunut tarinaan niin luontevasti ja mukavalla tavalla. Emme ole vielä lukeneet muita Tuukka-Omar-kirjoja, mutta tyttäreni tykästyi tarinaan niin, että lupasin hankkia myös sarjan edelliset osat. Saa nähdä näkyykö kaksikielisyys niissä yhtä voimakkaasti kuin tässä kirjassa. Kertokaa ihmeessä kokemuksianne, jos olette näitä Tuukka-Omareita lukeneet!

Kirja on itse ostettu. Kustantaja Tammi, kuvitus Jukka Lemmetty, julkaistu 2016.