“Meidän piti elää silmästä silmään eikä repiä silmää silmästä. Halusimme avata nyrkin silitettäväksi kädeksi, mutta se takoi vimmatusti ja hakkasi kaiken säpäleiksi ja kaikki kuoliaaksi!”

Veronica Pimenoffin ‘Maa ilman vettä‘ tuo maailman lähelle. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Suomen lisäksi Nevadan autiomaahan, Portugaliin, Mosambikiin, Berliiniin ja tavallaan myös Brasiliaan. Kirjan tärkein kohtaaminen tapahtuu kuitenkin lissabonilaisessa huoneessa, jonne kuolemaa tekevä Sofia Elena on kutsunut vanhan ystävänsä Kristiinan. Naiset eivät ole tavanneet toisiaan vuosikymmeniin, mutta tässä he nyt vihdoin ovat samassa maassa ja samassa huoneessa, mosambikilainen Sofia Elena ja suomalainen Kristiina, jotka tutustuivat aikoinaan nuorina idealisteina Berliinissä. Minne elämä on heitä vuosien varrella kuljettanut ja onko heillä enää mitään yhteistä puhuttavaa tai jaettavaa?

Kuten tammikuussa kerroin, Yle esittelee tämän vuoden aikana 101 kirjaa Suomen itsenäisyyden ajalta, yhden kirjan jokaiselta vuodelta. Nämä kaikki kirjat ovat vapaasti luettavissa Ylen Kirjojen Suomi -sivuilla, josta löytyy myös paljon muuta kiinnostavaa kirja-aiheista sisältöä, kuten haastatteluja ja lukupiirejä. Myös meidät kirjabloggaajat on pyydetty mukaan ja jokaiselle halukkaalle bloggaajalle arvottiin yksi kirja arvioitavaksi. Omalle kohdalleni osui siis Veronica Pimenoffin ‘Maa ilman vettä’ vuodelta 1999. Luin kirjan ensimmäisen kerran tuolloin vuosituhanteen vaihteessa ja muistan vaikuttuneeni siitä kovasti. Lähdinkin lukemaan tarinaa nyt uudelleen hieman jännittyneenä. Olisiko aika jo ajanut kirjan ohi? Yllätyin kuitenkin huomatessani miten ajankohtaiselta tämä pian parikymmentä vuotta vanha kirja tuntui!

Kirjan päähenkilö Kristiina on tutkija, joka haluaa päästä käsiksi myrkyllisiin ja uhanalaisiin sammakoihin. “Yksi gramma sammakon ihon myrkkyä tappaisi kymmenen tuhatta ihmistä, jos sen saisi sopivasti sumutettua.” Kristiina perustelee tätä pakkomiellettä lähentelevää intohimoaan tutkijan kiinnostuksella ja kunnianhimolla, mutta lukijasta tuntuu, että rivien välissä on jotain muutakin. Miksi Kristiina haluaa valmistaa noin voimakasta myrkkyä? Miksi leppoisaa ja turvallista elämää viettävä suomalainen nainen päättää vaarantaa uransa ja tilata uhanalaisia sammakoita Brasiliasta laittomasti? Mikä niiden myrkyllisyydessä kiehtoo? Myrkyn mukanaan tuoma valta ja vaarako?

Vaara ja valta ovatkin kirjan keskeisiä teemoja. Kristiina lähtee hakemaan sammakoitaan Lissabonista ja aikoo kuin ohimennen vierailla myös kuolemaa tekevän ystävänsä luona. Ennen niin vahva ja valovoimainen Sofia Elena on kuin varjo entisestään, mutta onnistuu silti sairasvuoteeltaan kietomaan Kristiinan sormensa ympärille. Vanhojen ystävien kohtaaminen laajenee nopeasti kohtaamiseksi pohjoisen ja etelän välillä, länsimaiden ja “neljännen maailman” välillä, itsekkyyden ja eloonjäämistaistelun välillä. Sofia Elena ei todellakaan aio kuolla hiljaa ja rauhallisesti, hän aikoo kuolla yhtä vimmaisesti kuin on elänytkin.

Vanhan ystävän kohtaaminen johdattaa Kristiinan takaisin muistoihin. Nuoruuden idealismi ja aktivismi ovat jääneet taakse eikä Kristiina haluaisi muistella rakkaussuhdettaan traagisesti kuolleeseen arabimieheen Abdeliin. Kristiina on aikoja sitten palannut Suomeen, perustanut perheen ja keskiluokkaistunut sopuisasti. Mielessään hän pilkkaa miestään Ottoa, joka innostuu pörssikursseista ja varakkaista yhteistyökumppaneista, joiden kanssa he kehittävät sopivaa loppusijoituspaikkaa ydinjätteelle. Mutta Kristiinan pilkka jää ajatuksen tasolle. Käytännössä hän hyväksyy osansa varakkaana länsimaalaisena naisena eikä juuri jaksa kyseenalaistaa miehensä touhuja tai maailmanjärjestystä ylipäätään. Tapaaminen Sofia Elenan kanssa vie kuitenkin pohjan kaikelta siltä mihin Kristiina on vuosikymmenten kuluessa tuudittautunut.

Sofia Elena ei palannut Berliinistä turvalliseen Suomeen, vaan Mosambikiin sodan keskelle. Hän ei voinut hylätä vanhoja ihanteitaan hitaasti turtumalla, vaan nuo ihanteet revittiin häneltä väkivalloin. Sofia Elena on katkera, vihainen ja kyynistynyt. Hän vihaa ja rakastaa etuoikeutettua ystäväänsä. Hän hyökkää Kristiinaa kohtaan ja yrittää saada tämän häpeämään. Kristiina tekee kaikkensa vähätelläkseen Sofia Elenan hyökkäyksiä, mutta on selvää, että toki hän myös häpeää. Rikas suomalainen nainen häpeää hyväosaisuuttaan jopa siinä määrin, että jossain vaiheessa lukija alkaa epäillä onko mitään Sofia Elenaa edes olemassa muualla kuin Kristiinan mielessä. Onko Sofia Elena sittenkin vain Kristiinan ja meidän kaikkien turvallisessa hyvinvointivaltiossa elävien naisten yhteinen omatunto, joka ei suostu vaikenemaan, vaikka sitä yrittää vähätellä ja kieltää?

“Typerä yrityksenne paeta vastakkainasettelua on linnoittautua Eurooppaanne. Ei köyhien ulkopuolella pitäminen enää onnistu. Minäkin olen täällä löyhkäämässä Me tulemme! Jos emme saa teitä ryöstetyiksi, tallaamme ainakin istutukset.”

Kirja on pullollaan toinen toistaan suurempia teemoja: naisen ja miehen asema, ydinsasteet ja ilmastonmuutos, alkuperäiskansojen oikeudet, länsimaiden vastuu entisistä siirtomaistaan, eriarvoisuus, terrorismi… Toisinaan kirjan lukeminen on suorastaan hengästyttävää, mutta sellaiseksi se on varmasti tarkoitettukin. Vimmainen Sofia Elena tekee kaikkensa murtaakseen Kristiinan tyyneyden ja rauhallisuuden. Maailma on vimmainen paikka! Maailma on täynnä vihaa ja sotaa ja eriarvoisuutta eikä sen kaiken edessä voi olla huutamatta.

“Minä suostun kuolemaan, mutta en hyväksymään tätä maailmaa. En sulaudu siihen. En, en. Minä erotun siitä, ponnistan itseni vielä sen verran erilleen että voin sylkäistä.”

Voimakkaiden teemojen lisäksi kirja sisältää paljon hieman kevyempää kielellistä leikittelyä. Päähenkilö Kristiina assosioi nopeasti ja yksi ajatus vie nopeasti toiseen. Eri aikakaudet liikkuvat kertomuksessa lomittain ja tietty sana voi heittää päähenkilön hetkessä kauas menneisyyteen. Kielellä leikittely alkaa tietenkin jo kirjan hienosta nimestä ja jatkuu kirjan lukujen nimissä: Sijoitus, Loppusijoitus, Maa ilman vettä, Maailman vettä, Tomua, Sumua, Tulta, Henkilökohtainen sijoitus.

Olen todella iloinen, että 101 kirjaa -projekti sai minut tarttumaan uudestaan tähän Pimenoffin hienoon kirjaan. Kirja on upea yhdistelmä tärkeitä teemoja, kiinnostavasti polveilevaa kerrontaa ja koskettavia henkilöitä. Ja sitä valtavaa elämän ja kuoleman vimmaa. Hurja ja ajankohtainen teos, suosittelen!

Keskustelua kirjan teemoista voi seurata myös Yle Areenasta sekä television että radion puolelta.

Kirja on itse ostettu. Tammen kustantama kirja on julkaistu 1999.

Kuva: Reeta / Les! Lue!