Kansi: WSOY

“Ja tämä on totuus: minä jään yksin. Yksin pelkäämään. Ja vaikka en sokeutuisikaan, joskus kuitenkin kuolen. Pimeys odottaa joka tapauksessa.”

Blogini lukijoille on jo varmaan tullut selväksi miten paljon tykkään Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin ‘Kepler62‘-kirjasarjasta. Sarjan innoittamana päätin tutustua Sortlandin kirjoihin muutenkin. Sortland on julkaissut reilusti yli 50 kirjaa, mutta Keplereiden lisäksi häneltä on suomennettu vain nuortenkirja ‘Silmätyksin‘. Kun huomasin, että kirjaa verrattiin sivuliepeessä yhteen lempikirjoistani, Jostein Gaarderin ‘Sofian maailmaan‘, päätin kokeilla tykkäisinkö tästäkin teoksesta. Sitä paitsi Helmet Lukuhaasteestani puuttui edelleen yli 500 sivuinen kirja, joten tällä nuortenkirjalla sain kuitattua tuonkin kohdan.

Oliko ‘Silmätyksin’ sitten yhtä hyvä kuin ‘Sofian maailma’? Kyllä ja ei. Ja en tiedä. Luin ‘Sofian maailman’ aikoinaan 14-vuotiaana ja se vaikutti minuun niin vahvasti, että päädyin lopulta yliopistoon opiskelemaan teoreettista filosofiaa. Entä jos olisinkin saanut 14-vuotiaana käteeni ‘Sofian maailman’ sijaan kirjan ‘Silmätyksin’, olisinko päätynyt opiskelemaan taidehistoriaa? Ehkä. Tällaisena keski-ikäisenä on kuitenkin täysin mahdotonta päästä samaan hurmokseen, kuin 14-vuotiaana. En osaa sanoa mitä teini-ikäinen minäni olisi kirjasta pitänyt. Varmasti olisin pitänyt sen teemasta ja ideasta, mutta olisiko kehystarina tuntunut uskottavalta? En tiedä.

Tarina alkaa siitä, kun 17-vuotias norjalaistyttö Frida saa kuulla, että hänellä on vakava silmäsairaus. Vanhemmat ovat vähän aiemmin eronneet ja Frida tuntee olonsa turvattomaksi. Isä loistaa poissaolollaan ja äiti sulkeutuu omaan maailmaansa suremaan. Frida ei saa kerrottua kenellekään pelottavia uutisiaan. Mitä jos hän sokeutuukin? Millaisia asioita hän haluaa tässä maailmassa nähdä, ennen lopullista pimeyttä? Hetken mielijohteesta Frida pihistää äidiltään rahaa, ostaa Interrail-lipun ja lähtee matkalle kohti Firenzeä. Pakoon kotona vallitsevaa ahdistavaa tunnelmaa, pelottavia lääkäreitä ja mahdollisesti sokeuteen johtavaa silmäsairautta. Firenzen juna-asemalla hän tutustuu nuoreen norjalaiseen taidenörttiin, Jacobiin ja lyöttäytyy tämän matkaan. Yhdessä nuoret lähtevät kiertämään Italian ja Ranskan museoita: Jacob, päämääränään kirjoittaa näkemästään lehtijuttu ja Frida, tavoitteenaan nähdä niin paljon taidetta kuin mahdollista, ennen sokeutumistaan.

Maalaus: Tizian / Wikimedia Commons

‘Sofian maailmassa’ tarjottiin kattaus filosofian historiaan, tässä kirjassa harppaillaan läpi taidehistorian. Jacob osoittautuu todelliseksi taiteentuntijaksi ja nuoren miehen innolla hän jaksaa luennoida eri taidesuuntauksista, keski-ajalta aina 1900-luvun loppuun asti. Frida tietenkin ihastuu poikaan heti ensi tapaamisesta ja kiinnostuu vähitellen itse taiteestakin. Kirjaa vaivaa hieman rasittava “men explain things to me”-tyyli, kun päähenkilötyttö päätyy vain ihailemaan ja kuuntelemaan kun nuori mies esitelmöi, mutta sama asetelma vaivaa monia muitakin samantyyppisiä kirjoja. ‘Sofian maailmassakin’ mies esitelmöi läpi kirjan vastaanottavaiselle tytölle, joten kai se asetelma sitten tuntuu monista mieskirjailijoista luontevalta. Toisaalta, muistan lukeneeni aikoinaan nuorena myös ranskalaisen Catherine Clémentin kirjan ‘Theon matka‘, jossa Marthe-täti esittelee maailman uskontoja nuorelle Theo-pojalle. Hmm, minkähän takia siitä kirjasta ei tullut samanlaista menestystä kuin ‘Sofian maailmasta’?

Sortlandin puolustukseksi täytyy kuitenkin sanoa, että taidehistoriaesitelmät on kirjoitettu hyvin kiinnostavasti ja näitä esitelmiä kuuntelen itsekin mielelläni. Nuoret ovat matkalla pääsiäisen aikaan ja siksi he tutustuvatkin ennen kaikkea erilaisiin ristiinnaulitsemista kuvaaviin teoksiin. Kuinka Jeesusta ja ristiinnaulitsemista on kuvattu keskiajalla, renessanssin aikaan tai uudella ajalla? Kirjassa on mukana myös kuvia erilaisista taideteoksista ja ainakin itse päädyin myös googlettelemaan melkoisesti kirjaa lukiessani. (Googlettelusta puheen ollen, kirja on julkaistu 2005 ja vaikka päähenkilöillä on mukanaan kännykät, on kirja silti jo selvästi vanhentunut. Nuoret kantavat mukanaan printattuja papereita, lukevat karttaa ja vierailevat turisti-infossa. Tänä päivänä tuo kaikki hoidettaisiin varmasti jo älypuhelimen avulla.)

Kirjassa kulkee oikeastaan kolme tarinaa rinnakkain. Näin äidin näkökulmasta pelottavin teema on tietenkin silmäsairaus. Koko ajan tekee mieli käskeä nuori tyttö takaisin kotiin ja sairaalaan. Luulen, että nuorena olisin ollut kuitenkin kiinnostuneempi jännitteestä Fridan ja Jacobin välillä. Saavatko he lopulta toisensa? Odottaako Jacobia kotona tyttöystävä? Päästäänkö tässä vihdoin pussaamaan? Vaikka Frida kuuntelee kiltisti Jacobin esitelmöintiä, on hän kuitenkin monella tapaa hyvin emansipoitunut ja itsenäinen nuori nainen. Frida on korviaan myöten ihastunut ja hyvin aktiivinen toimija, kun taas Jacob on taidemaailmansa ulkopuolella hieman hukassa. Minulla on mielikuva, että monissa 90-luvulla lukemissani nuortenkirjoissa tytöillä oli edelleen huomattavasti poikaa passiivisempi rooli. Tyttö oli kyllä ihastunut, mutta jätti aloitteen teon pojalle. Fridaa ei voi tästä syyttää. Toki hänkin kipuilee epävarmuuksiensa kanssa (onko mahdollista kirjoittaa nuortenkirja, jossa tyttö EI ole epävarma omasta viehättävyydestään?), mutta viime kädessä se on kuitenkin Frida, joka pyytää suoraan läheisyyttä. Frida on uskottava ja hyvinkin fyysinen 2000-luvun tyttö, joka ei tosiaan odottele eteerisenä Jacobin päättämättömyyttä. Kolmas teema onkin sitten se taidehistoria ja pääsiäisen kärsimyshistoria. Nuoret pohtivat tarinassa paljon myös uskoa, pahuutta ja erilaisia moraalisia kysymyksiä.

Sortland on muuten julkaissut myös hienon kuvakirjan Frida Kahlosta. Taide  on siis selvästi lähellä kirjailijan sydäntä. Ja täytyy myöntää, että ainakin itsessäni tämä kirja herätti pakottavan tarpeen matkustaa Firenzeen. Minäkin haluan tehdä oman taidematkani Etelä-Euroopassa!

“Stendhal oli ranskalainen kirjailija, joka kerran lähti käymään täällä Firenzessä. Matkalla mies jo riemuitsi kuin pikkulapsi, joutui oudon liikutuksen valtaan, niin kuin sanonta kuulu, pelkästään siitä ajatuksesta että saisi pian nähdä paljon hienoa taidetta. Stendhal alkoi saada sydämentykytyksiä, puhui sekavia, vajosi omiin maailmoihinsa. Perillä oireet pahenivat, ja ensimmäisessa museossa moni taideteos vaikutti niin rajusti, että mies oli vähällä lyyhistyä lattialle. Stendhal itse nimitti reaktioitaan hermokohtauksiksi. Niihin siis liittyi mieletöntä kiihtymystä, tai paremminkin jonkinlaista ekstaasia, joka aiheutti huimausta. Firenzellä on ollut samanlaisia vaikutuksia muihinkin matkailijoihin, ylitunteellisiin taiteilijatyyppeihin tietysti eniten, mutta ihan tavallinen turistikin voi saada näitä oireita.”

Pakkohan sinne on päästä!

Kirjasta on kirjoitettu aiemmin myös blogissa Katosin kirjamaahan.

Kirja on lainattu kirjastosta. Julkaistu norjaksi vuonna 2005, suomennos vuodelta 2007. Kirjan on suomentanut Arja Kantele ja sen alkuperäinen nimi on “Ærlighetsminuttet“.

Maalaus: Edvard Much Golgatha / Wikimedia Commons