Kaksikielisyys ja ulkosuomalaisuus

Illalla pelataan Afrikan tähteä (Merete Mazzarella)

Kuva: Helena Kajander / Tammi

Kuva: Helena Kajander / Tammi

“Kun otan Oskarin syliin, lepertelen sille ruotsiksi. “Minkä takia?” kysyy Jacob.

“Koska se on minun kieleni. Kun sinun isäsi oli vauva, minä lepertelin hänelle aina ruotsiksi – myös Englannissa, vaikka muuten puhuinkin siellä aina englantia. Kun isäsi oli vain parin päivän ikäinen ja olin vielä hänen kanssaan synnytyslaitoksella, yksi hoitaja tuli sisään ja kummasteli: ´Luuletko sinä tosiaan, että tuo pieni vauvaparka ymmärtää sinun kummallista kieltäsi?´”

Jacobia naurattaa.

“Minä puhuisin mieluiten ruotsia sinunkin kanssasi”, minä sanon.

“Mutta minun ei kannata opetella ruotsia. Minähän tapaan sinua niin harvoin, vain kaksi kertaa vuodessa”, hän vastaa.”

Ajattelin ensin, ettei Merete MazzarellanIllalla pelataan Afrikan tähteä” sovi blogini ulkosuomalaisuus-teemaan, sillä eihän se kerro ulkosuomalaisesta itsestään, mutta sitten tulin toisiin aatoksiin ja tajusin, että kirja sopii blogiini ihan täydellisesti, sillä se kertoo ulkosuomalaisuuden toisesta puolesta, siitä miltä tuntuu asua Suomessa, kun oma lapsi on muuttanut ulkomaille. Millaista on olla mummo ulkosuomalaisille lapsille?

Merete Mazzarellan ainoa poika on asettunut Yhdysvaltoihin ja kiertää työnsä puolesta ympäri maailmaa. Mazzarella tapaa kahta lastenlastaan vain kerran tai kaksi vuodessa ja tästä syntyneitä ajatuksia ja tunteita Mazzarella käy kirjassaan läpi. Samalla Mazzarella muistelee omia isovanhempiaan ja pohtii omaa identiteettiään lapsenlapsena. Miten isovanhempien rooli on muuttunut vuosikymmenten saatossa? Onko olemassa vain yksi hyväksytty tapa olla mummo? Onko sillä väliä onko mummo isänäiti ja äidinäiti? Mitä keneltäkin odotetaan? Entä miltä tuntuu olla lapsenlapseton yhteiskunnassa, jossa monet isovanhemmat rakentavat mielellään koko identiteettinsä mummouden tai ukkiuden ympärille? Mazzarella itse on isoäiti, mutta kuitenkin sellainen, joka näkee lapsenlapsiaan vain harvoin ja joutuu rakentamaan suhteensa heihin uudelleen joka kerta. Mazzarella stressaa ja murehtii mitä lapsenlapset hänestä myöhemmin muistavat ja mitä ihmettä hän ehtii opettaa heille suvun historiasta niiden lyhyiden hetkien aikana, jotka he saavat yhdessä viettää.

“Jos Ville ja minä puhumme ruotsia keskenämme, Amelia ja Jacob ilmaisevat äänekkäästi turhautumistaan ja kysyvät: “Mitä te sanotte? Mitä te oikein sanotte?”

Me vaihdamme melkein aina heti takaisin englanniksi, mutta joskus minusta tuntuu, että voisimme yhtä hyvin jättää sen tekemättä. Näille pikku amerikkalaisille, näille pikku imperialisteille ei olisi haitaksi tajuta, että täällä tosiaan on toinen kieli, jota heidän kannattaisi osata. Minua väsyttäviin asioihin kuuluu sekin, että joudumme aina seurustelemaan vieraalla kieliellä, vieraan kielen välityksellä, vaikka se onkin kieli, jota osaan hyvin. Olen englanniksi toinen ihminen, jopa kehonkielenikin on toisenlaista. Toisinaan minusta tuntuu, etteivät lapsenlapseni tule koskaan todella tietämään, kuka minä olen.”

Blogini lukijat tietävät miten tärkeää minulle on, että tyttäreni oppii myös suomen kielen. Sen opettaminen on ollut paljon työläämpää kuin odotin, mutta minun suomalaisuuteni elää nimenomaan kielessä ja juuri kielen kautta avautuvan maailman haluan antaa lapselleni eteenpäin. Haluan auttaa lasta rakentamaan suomalaista identiteettiä, mutta sen lisäksi on tietenkin tärkeää, että lapseni pystyy kommunikoimaan isovanhempien ja serkkujen kanssa vaivatta. Tunnen monia ulkosuomalaisia, jotka eivät koe, että suomen kielen opettaminen lapsille olisi millään tavalla hyödyllistä tai vaivan arvoista ja ymmärrän kyllä senkin. Ihmiset ovat erilaisia ja eri asiat ovat heille tärkeitä. Minun identiteetilleni suomen kieli on kuitenkin valtavan tärkeä. Wittgensteinia lainatakseni: “Kieleni rajat ovat maailmani rajat”.

Kuten Mazzarella itsekin toteaa, “Illalla pelataan Afrikan tähteä” ei ole mikään ylistys perheelle. Se on ennemminkin jonkinlainen synninpäästö. Mazzarella käy läpi hankalaa suhdettaa miniäänsä, katkeruuden ja häpeän tunteitaan, pettymyksiä ja epäonnistumisia. Miten olla perhe globaalissa maailmassa, joka on jatkuvasti liikkeessä ja jossa lähisukulaiset elävät fyysisesti kaukana toisistaan? Miten kasvattaa juuret lapsenlapsille, jotka lentävät jatkuvasti ympäri maailman ja ovat ehkä kaikkein eniten kotonaan lentokentillä? Ei tämän näin pitänyt mennä. Eihän tämä näin toimi! Mutta toimii sitten kuitenkin, koska kaikesta huolimatta tämä on kuitenkin perhe ja tällaiset kortit tämä perhe sai.

Uskon, että Mazzarellan kirja on tärkeä ennen kaikkea siksi, että yhä useammat ihmiset elävät samanlaisessa tilanteessa kuin hän. Suomalaiset muuttavat yhä enemmän ulkomaille ja myös Suomessa on yhä enemmän lapsia, joiden juuret ja isovanhemmat (valitettavan usein myös vanhemmat!) asuvat jossain toisessa maassa. Veikkaan, että tämän kaltaiset teemat tulevat näkymään suomalaisessakin kirjallisuudessa tulevaisuudessa yhä vahvemmin.

Jos olisin saanut olla tavallinen mummu, minulle ei luultavasti olisi tullut mieleenikään kirjoittaa lapsenlapsista. Minulla olisi luultavasti ollut täysi työ hakea lapsia päiväkodista ja koulusta, auttaa kun heihin on iskenyt oksennustauti, laittaa heille ja heidän vanhemmilleen sunnuntaipäivällisiä. Kun kysyn ystäviltäni, millaisena he pitävät rooliaan isovanhempina, he vastaaat usein vähän hengästyneinä: “Mitä sinä oikein tarkoitat?”

Heillä on niin paljon tekemistä roolissaan, etteivät he ehdi pohtia sitä.

Tunnistan tämänkin. Omaa arkeaan ei juuri ehdi analysoida. Tunnen monia ulkosuomalaisia, joista on tullut paljon isänmaallisempia kuin he ikinä Suomessa eläessään olivat. Kun asuu kaukana Suomesta, joutuu välttämättä pohtimaan suhdettaan suomalaisuuteen tarkemmin. Mikä kotimaa oikeastaan on? Onko koti täällä missä minä asun vai siellä mistä juureni löytyvät? Mitä ihmettä suomalaisuus oikeastaan on? Suomessakin elää koko ajan yhä enemmän uussuomalaisia, joiden juuret ovat jossain muualta, mutta tulevaisuus vahvasti Suomessa. Onneksi ihmiset saavat rakentaa identiteettinsä itse eikä meidän tarvitse kilpailla siita kuka täällä on eniten suomalainen.

“Hetkeä myöhemmin joku soitti jutellakseen. “Ikävää sinulle, kun Villen perhe lähtee”, hän sanoi. “Minä päivänä se taas olikaan?”

Siihen en osannut vastata. En osannut vastata, vaikken ollut viikkovausiin ajatellun juuri mitään muuta. Tunsin paniikin hiipivän sisimpääni.

Villelle ja Jennylle sanoin, että minun täytyy levätä. Sulkeuduin huoneeseeni, vedin verhot liian kovan valon eteen, suljin silmäni. Kun nousin ylös tunnin kuluttua, tiesin että heidän lähtöönsä oli neljä päivää.

He lähtivät aikaisin aamulla, ja minä seisoin pihalla ja katselin, kun sinisessä makuupussissa oleva puoliuninen lapsi kiikutettiin taksiin. Seisoin siinä ja huiskutin, kunnes taksi katosi näkyvistä. Sylini kivisti tyhjyyttään.

Myös nämä eron hetket tunnistan hyvin. Ja jälleen kerran tiedostan miten onnekas olen, kun asun näin lähellä Suomea. Joka kerta Suomesta lähtiessäni tiedän jo melko varmasti milloin palaamme seuraavan kerran. Kun lapsi itkee ikäväänsä eikä haluaisi erota mummusta, pystyn ainakin toistelemaan, että seuraavaan tapaamiseen on ihan lyhyt aika, kolme, neljä lyhyttä kuukautta. Ikävää helpottaa ehkä kaikkein tehokkaimmin uusien lentolippujen ostaminen.

Olen itse asunut Norjassa jo yhdeksän vuotta, mutta Suomi-ikäväni ei ole kadonnut, eikä varmaan koskaan katoakaan. Ideaalitilanteessa vierailisin Suomessa joka toinen kuukausi, mutta ainakaan vielä se ei ole taloudellisesti mahdollista. Viime vuosina olen vieraillut Suomessa 3-7 kertaa vuodessa, mutta osa reissuista on ollut vain päivän mittaisia työmatkoja. Lapsen yritän viedä Suomeen vähintään tuon kolme kertaa vuodessa. Tänä vuonne vietimme Suomessa koko hiihtoloman, pidennetyn viikonlopun toukokuussa, vajaan viikon kesällä ja todennäköisesti toisen pidennetyn viikonlopun syksyllä. Siitä tulee juuri ja juuri 20 päivää vuodessa. Jonkun mielestä se on ehkä paljon, minun mielestäni ei läheskään tarpeeksi…

Onneksi saamme toisinaan vieraita myös tänne Osloon. Tänäkin kesänä äitini vietti Oslossa yli viikon. Lyhyetkin vierailut kotimaasta ovat meille ulkosuomalaisille tavattoman tärkeitä. Monet ajattelevat, että tavataan sitten, kun tulette Suomeen eivätkä aina muista, että lentokoneet kulkevat kyllä molempiin suuntiin. Mitä useammin ystävät ja sukulaiset näkevät sen vaivan, että matkustavat kylään ulkomaille, sitä vahvemmat suomalaiset juuret näille ulkosuomalaisille lapsille kasvaa. Ja sitä helpompaa myös ystävien ja sukulaisten on ymmärtää meidän elämäämme ja haasteitamme täällä ulkomailla.

Kirjan loppupuolella muuten yllätyin siitä miten hyvin osasin samaistua Mazzarellan tunteisiin, en niinkään ulkosuomalaisena äitinä, vaan ulkosuomalaisena tätinä! Minun sisarusteni lapset asuvat kaikki Suomessa. Nuo ihanat pienet olennot, joissa näen niin selvästi veljeni piirteitä ja siskoni tempperamenttia ja joita ikävöin kroonisesti. Muistavatko he kuka minä olen, kun tapaamme niin harvoin? Haluaisin olla heille tärkeä ja rakas, sellainen johon voi luottaa ja jonka kanssa voi tehdä hauskoja pieniä juttuja. Haluaisin hakea heitä päiväkodista ja tulla apuun, kun koko perhe sairastaa vesirokkoa. Haluaisin olla mukana arjessa ja tylsistyä yhdessä kunnolla, en vain tavata intensiivisesti pari kertaa vuodessa. Ikävä, jota Mazzarella tuntee lapsenlapsiaan kohtaan on sitä samaa ikävää, jolla minä kaipaan sisarusteni lapsia. Olen siis samaan aikaan sekä kaipaaja että kaivattu. Ja niin on varmasti Merete Mazzarellakin. Vaikka hän sitä epäileekin läpi kirjan, uskon vakaasti, että myös hän on lapsenlapsilleen tärkeä, sen voi helposti lukea rivien välistä.

Harva ulkosuomalaisuudesta kertova kirja on yhtä riipaiseva kuin tämä Mazzarellan teos. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille, joita teema kiinnostaa. Ja kun kerran lainasin Wittgensteinia, niin lainataan loppuun myös Sex and The Cityn Carrieta: “It’s comforting to know that the ones you love are always in your heart. And if you’re very lucky, only a plane ride away.

 

Kirja on itse ostettu. Se on julkaistu sekä ruotsiksi että suomeksi vuonna 2008, suomentanut Raija Viitanen. Tammen kustantaman kirjan alkuperäinen nimi on “När vi spelade Afrikas stjärna. En bok om barnbarn“.

8 thoughts on “Illalla pelataan Afrikan tähteä (Merete Mazzarella)

  1. Niin tuttuja tunteita! Olen elänyt ulkosuomalaisena nyt pian 16 vuotta ja se suomalaisuuden tunne, se vain vahvistuu. Olen sitä ihmetellyt koska kaikilla ei tosiaankaan näin käy, jotkut tuntuvat heittävän suomalaisuuden viitan hyvin kevyesti harteiltaan mutta itse alan muistuttaa oikeaa peri-ugria… Olen kuitenkin myös hyvin assimiloitunut tänne Ruotsiin, osaan etiketin ja keskustella ruotsalaisia kiinnostavista ajankohtaisista asioista mutta sydämessä on sitten aina se toiseuden tunne kaverina. Minulle myös on tärkeää, että lapseni osaa suomea – eihän hän muuten oppisi tuntemaan minua todella! Kiitos kun muistutit tästä Mazzarellan kirjasta, aion ehdottomasti lukea sen uudestaan!

    PS. Huomasitkohan muuten, että olen haastanut sinut omassa kirjablogissani: http://mrskarlsson.blogspot.se/2016/08/haastevastaus-unpopular-bookish-opinions.html

    • Kiitos haasteesta! 🙂

      Munkin suomalaisuus on vaan vahvistunut täällä ulkomailla. Erityisesti olen alkanut arvostaa suomen kieltä ja sellaista kielellä leikkimistä mihin norjan kieli ei mun mielestä ihan taivu.

      Ja tämä Mazzarellan kirja tosiaan antaa mielenkiintoisella tavalla kuvan siitä kolikon toisesta puolesta, heistä, jotka kaipaavat meitä ulkosuomalaisia.

  2. Pingback: Kaksikielisyyden vaikeudesta | Chez Héléna

  3. Voih! Aivan mahtavan kuuloinen kirja, ja todellakin nappi silmään teeman puolesta. Hirmu mielenkiintoisia ajatuksia ja kaikki tuttuja täälläkin 🙂 Meillähän tahti Suomen vierailuille paljon hitaampi, ja täytyy sanoa, että kyllä se kosketus on alkanut hiipua vuosien varrella :/

    • Suosittelen tosiaan lukemaan tämän, jos joskus saat käsiisi. 🙂 Olen jo luvannut oman kappaleeni eteenpäin, muuten olisin voinut lähettää sulle sinne. Mutta tästä on nyt ilmestynyt myös pokkaripainos, joka ei varmaan paljon maksa eikä paina kirjekuoressa.

  4. Tämä on pakko ottaa lukulistalle. Tätini asuu Australiassa ja siten siellä asuu myös serkkuja joiden kanssa ainoa yhteinen kieli on englanti. Vaikka täti käy viiden vuoden välein Suomessa, hän on hyvin rakas ja tuttu. Moni Suomessa asuva täti on paljon vieraampi! Kyllä ne siteet syntyvät, jos ovat syntyäkseen. Jos yhtään lohduttaa, käyn vanhempieni luona (ja he meidän) yhtä harvoin kuin sinä Suomessa! Vaikka etäisyyttä on vain 450km, se voisi olla pidempi. Kroonista ikävää podetaan siis täälläkin, vaikka asutaan Suomessa. Jos se yhtään lohduttaa 🙂

    • Lohduttaa se vähän. 😉 Tosiaan, joskus kun harmittelen ystävilleni, että nähdään niin harvoin, niin he lohduttavat, etteivät ehdi näkemään Suomessa asuvia ystäviään yhtään sen useammin! Joskus vaan täällä ulkomailla syntyy sellainen kuva, että Suomessa KAIKKI muut vaan viettävät aikaa yhdessä KOKO AJAN ja pitävät hauskaa ilman minua. 😀 Ei se ehkä ihan niinkään mene…

  5. Pingback: Helmet-lukuhaaste suoritettu! | Les! Lue!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s