“Peer Gynt:

Oma itse ma kyll’ olen kaikilla erin;

vaan täällä, jos en erehdy, oltava ois,

miten sanoisin, omaa itseä vailla.

 

Begriffenfeldt:

Vailla? Nyt vallan uralt’ eksytte pois!

Kukin tääll’ on oma itse ihan riivatun lailla;

oma itse, eik’ ikinä mikään muu; –

oma itse, min purjeet vie sitä viivaa.

Kukin itseyspönttöönsä sulkeutuu,

siell’ ui sen umpeinta pohjahiivaa…”

 

Tänään, tammikuun viimeisenä suomalaiset kirjabloggarit kirjoittavat klassikoista. Tuijata. Kulttuuripohdintoja-blogissa on haastettu bloggareita lukemaan ja bloggamaan niistä klassikoista, joiden lukemattomuus kaihertaa tai nolostuttaa. Niistä, jotka kaikki muut ovat varmasti lukeneet jo kauan sitten.

Oma valintani on Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä “Peer Gynt“. En toki usko, että kaikki muut olisivat tämän jo lukeneet, mutta olihan se nyt vähän noloa, että norjalaiseen kirjallisuuteen keskittynyt kirjabloggari ja suuri Ibsen-fani ei ollut “Peer Gyntiään” lukenut. No, nytpä on!

Olo on kuitenkin ennen kaikkea hämmentynyt. Näytelmä on kovin erilainen kuin ne muut Ibsen-lempparini. Tässä ei keskusteltu sivistyneesti salongeissa tai pyöriskelty tunnontuskissa ja suurissa moraalikysymyksissä, kuten Ibsenillä niin usein. “Peer Gynt” on runomuotoon kirjoitettu symbolinen seikkailutarina, jossa kierretään maailmaa, hurmataan naisia, tavataan vuorenpeikkoja ja pyöriteään orjakauppaa Afrikassa. Huh, melko paljon materiaalia yhteen näytelmään!

Peer Gynt on tarinan alussa nuori mies, joka puhuu helposti toiset pyörryksiin ja sepittää omia villejä juttujaan niin, että erityisesti hänen äitinsä Åse on uupunut ja väsynyt pojan valheisiin. Peerillä riittää energiaa ja jostain syystä naisiakin. Ensimmäisessä näytöksessä Peer lähtee kuokkimaan häihin, päättää karata morsiammen kanssa vuorille ja hylkää naisen sitten seuraavana aamuna. Tämän jälkeen Peer ei uskalla enää näyttää naamaansa kylässä ja lähtee vuosikymmeniä kestävälle pakomatkalle, joka johtaa miehen vuorenpeikkojen luolaan, metsäpirttiin lempeän Solveigin kumppaniksi, maanpakoon aina Marokkoon ja Egyptiin asti ja lopulta haaksirikon kautta takaisin kotiin. Naisia, valheita, hämäräbisneksiä ja seikkailuja riittää.

Samaan aikaan rinnalla kulkevat suuret kysymykset elämästä ja minuudesta. Mikä erottaa ihmisen ja peikon? Milloin ja miten ihminen on todella oma itsensä? Seikkailuidensa tuoksinnassa Peer tapaa toistuvasti myös erilaisia symbolisia hahmoja, jotka esittävät hänelle kysymyksiä ja neuvoja siitä miten ihmisen tulee elämänsä elää. Näytelmä on siis yhdistelmä kansansatua, symboliikkaa ja satiiria. Näytelmä on Norjassa tärkeä ja se on ollut osaltaan mukana muokkaamassa norjalaisten kuvaa itsestään.

Omat tunnelmani ovat kuitenkin ennen kaikkea hämmentyneet. Luulen, että puolet tarinan symboliikasta meni kohdallani täysin yli hilseen, osittain vanhanaikaisen runomuodon vuoksi, osittain siksi, etten todennäköisesti tunnistanut kaikkia historiallisia ja kirjallisia viittauksia. Siksi olenkin miettinyt, että tässä on teos, jonka ymmärtämiseen tarvitsen muiden apua. Siinä mielessä klassikko siis toimi hyvin, että sen innoittamana tulen todennäköisesti tutustumaan myös jonkinlaiseen “Peer Gyntiä” käsittelevään tutkimukseen. Kerron siitä lisää sitten, kun saan sellaisen käsiini.

Suosittelen ehdottomasti “Peer Gynttin” tutustumista teille muillekin, mutta kirjalle kannattaa varata tarpeeksi aikaa. Materiaalia tässä klassikossa riittää!

Lopuksi vielä maistiainen Edvard Griegin sävellyksestä eli monille varmasti tuttu kohtaus peikkoluolasta. Toinen “Per Gyntin” innoittama klassikkosävellys on tietenkin Griegin “Morning Mood“:

Kirja on itse ostettu ja se julkaistiin alunperin norjaksi vuonna 1867. WSOY:n suomenkielinen laitos on vuodelta 1963. Kirjan on suomentanut O. Manninen.