Kuva: Reeta / Les! Lue!

“Kun elämä on sittemmin tarjonnut Tovelle vastoinkäymisiä, Tovella on tapana ajatella: Luojan kiitos minä en ainakaan enää käy koulua! Muumipeikon ei tarvinnut koskaan käydä koulua. Koko Muumilaaksossa ei ole kouluja. Siellä tullaan hyvin toimeen ilmankin!”

Tiesittekö, että ainoa elämäkerta, jolle Tove Jansson antoi hyväksyntänsä ja jonka kirjoittamiseen hän itse otti osaa, oli norjalaisen kirjoittama? Ilmeisesti Jansson suostui Tordis Ørjasæterin haastateltavaksi juuri siksi, että tämä oli norjalaisena tarpeeksi “ulkopuolinen” ja koska elämäkerta suunnattiin lapsille eikä aikuisille.

Tordis Ørjasæterin kirja “Tove Jansson – Muumilaakson luoja” ilmestyi vuonna 1985, Toven ollessa jo yli 70-vuotias. Ørjasæter matkusti Suomeen haastattelemaan Tovea ja noiden keskustelujen pohjalta hän kirjoitti lapsille suunnatun elämäkerran, jonka tunnelma on hyvin lämmin ja “tovemainen”. Muistan lukeneeni kirjan ensimmäisen kerran jo lapsena ja pitäneeni siitä kovasti jo silloin.

Elämäkerrassa keskitytään pitkälti Toven onnelliseen lapsuuteen ja sen vaikutukseen hänen elämäänsä kuvataiteilijana, kirjailijana, pilapiirtäjänä, sarjakuvapiirtäjänä ja näytelmäkirjailijana. Ørjasæter liittää monia Toven elämän tapahtumia muumikirjoista myöhemmin löytyviin kohtauksiin. Esimerkiksi “Taikatalvessa” kohtaamaamme pieneen oravaan liittyy suloinen tarina Tovesta ja eräästä toisesta kesystä oravasta.

“Joka aamu tasan kello neljä orava rapisteli ikkunan takana ja tahtoi sisälle leikkimään. Leikki tarkoitti Toven päälle kiipeilemistä. Orava varmaan luuli Tovea puuksi. Kuolemanväsyneenä ja unenpöpperöisenä Tove joka aamu kömpi ylös sängystä, aukaisi oven, kiskoi ylleen suuren villapaidan ja seisoi paikoillaan kädet levitettyinä. Sitten orava kiipesi ylös ja hyppeli rivakasti pitkin Tove-puuta ja hänen käsivarsilleen, yltympäri Tove-runkoa.

Sitten koitti muuan syysaamu, ja Tove vain nukkui nukkumistaan, koska orava ei ollutkaan herättänyt häntä kello neljä. Oliko varis vienyt sen? Tai kenties se oli löytänyt kaarnanpalan ja purjehtinut sillä toiselle saarelle etsimään itselleen puolisoa?

Tove heitti työnsä sikseen, veti ylleen villapaidan, johon orava oli tottunut, ja meni kaikille lähisaarille, vihelsi ja huuteli sitä. Lopulta hänen oli pakko luovuttaa, ja hän ikävöi oravaa kovasti.

Vuotta myöhemmin oli saaren lähistöllä mantereella sijaitsevan Porvoon kaupungin vapaapalokunta saariretkellä. Jälkeenpäin paikallislehdessä kirjoitettiin, miten kello neljältä aamuyöllä sisälle telttaan oli tullut orava, joka oli kiipeilyt kaikkien unisten palomiesten päällä. Eikä heistä kenelläkään ollut älliä nousta pystyyn ja olla puuna oravalle, Tove ajatteli.”

Kirjassa on paljon mukavia anekdootteja ja kertomuksia Tovesta, mutta rakkauselämästään kirjailija ei halua kertoa mitään. Kirjan alkupuolella hän myöntää ihastuneensa luokan poikiin ja loppupuolella kerrotaan hänen “hyvästä ystävästään” Tuulikki Pietilästä, mutta Tove sanoo napakasti:

“…rakkauden jätämme sivuun, se on kunkin oma yksityinen kokemus.”

Kirja on hyvin viehättävä ja Ørjasæterin tapa puhutella lukijaa on mukava. Tuntuu siltä, että lukijakin pääsee mukaan Toven ateljeeseen istumaan ja kuuntelemaan tämän tarinoita. Aina toisinaan Tove havahtuu siihen, että tässä kirjoitetaan nimenomaan lastenkirjaa ja lisää tarinan joukkoon pieniä opetuksia.

“Tove sanoo: – Kultaseni, koetakin kirjoittaa sillä tavoin, ettei kukaan muu innostu kiipeilemään katoilla. Kirjoita, että se on vaarallista. Kirjoita, että sellaisesta saa painajaisia.”

Elämänkerrassa kuvataan myös Toven kohtaamia vastoinkäymisiä. Erityisen selväksi tulee, kuinka paljon Tove vihasi koulunkäyntiä ja kuinka hän ei tuntenut kuuluvansa muiden joukkoon. (Tunne, johon luultavasti liiankin monet lapsilukijat voivat samaistua!) Lisäksi kerrotaan, kuinka kustantaja alussa hylkäsi Muumi-kirjat, mutta Tove ei päättänyt siitä lannistua. Nuorelle lukijalla jää tunne, että vaikeuksienkin jälkeen kaikki voi kääntyä hyväksi. Ja kun Tove ei pienenä koululaisena saanut muilta tytöiltä kiiltokuvakirjeitä, hän rukoili:

Bilde/Kuva: © Moomin Characters™ / http://tove100.fi

“Rakas Jumala – anna minulle kirjeitä

Rakas Jumala – tee minusta suosittu

Rakas Jumala – anna muiden huomata että minä olen olemassa.

Varmasti hänen rukouksensa tulikin kuulluksi – mutta Jumalalla on viljalti aikaa! toteaa Tove. Hän sai kyllä kaikkea tuota: kirjeitä, mainetta, kuuluisuutta. Kaiken kukkuraksi hänestä haluttiin tehdä muotokuva vahakabinettiin. Ja nykyään hän saa myös kiiltokuvia eri puolilta maailmaa lasten hänelle lähettämissä kirjeissä. Mutta kun aikuiset toimittajat tulevat esittämään hänelle joukoittain turhia kysymyksiä, hän yhä tuntee samaa kuin koululaisena ja jättää mieluiten vastaamatta.”

Olen ostanut kirjan itse. Se on julkaistu norjaksi vuonna 1985 ja WSOY:n suomenkielinen laitos on vuodelta 1987. Kirjan on suomentanut Saima-Liisa Laatunen. Alkuperäinen nimi “Møte med Tove Jansson“.