“Kroll:  Rosmersholm on miesmuistiin ollut kuin siveyden ja järjestyksen majapaikka,  – siellä on kunnioitettu kaikkea sitä, jota yhteiskunnan parhaat ovat puolustaneet ja korostaneet. Koko seutu on saanut leimansa Rosmersholmista. Syntyy onneton, parantumaton sekaannus, jos pääsee liikkeelle huhu, että sinä itse olet rikkonut sen, mitä tahtoisin sanoa Rosmersholmin perheajatukseksi.”

“Rosmersholm” on ehdottomasti yksi Henrik Ibsenin päätöistä. Näytelmä kertoo Johannes Rosmerin, kunniakkaan suvun viimeisen jälkeläisen poliittisista, uskonnollisista ja romanttisista kamppailuista. Näytelmän alussa käy ilmi, että Rosmerin vaimo Beate on joitakin vuosia aikaisemmin riistänyt itseltään hengen, kuultuaan ensin, ettei hän voisi koskaan saada lasta eikä jatkaa Rosmerin kunniakasta sukua. Beaten viimeisinä vuosina häntä on ollut hoitamassa ja auttamassa nuori Rebekka West, joka on Beaten kuoleman jälkeen jäänyt asumaan Roshersholmaan yhdessä leskimiehen kanssa. Näytelmän alussa kaikki kuitenkin yhdessä vakuuttavat, ettei tilanteessa ole mitään häpeällistä, vaan kyseessä on vain kahden ystävän lämmin yhteiselo.

“Kroll (katselee häntä liikuttuneena): Tiedättekö mitä – on suurenmoista, kun nainen kuluttaa koko nuoruutensa uhrautumalla toisten takia.

Rebekka: Minkä muun vuoksi minä sitten eläisin?”

Tapahtumat nytkähtävät liikkeelle, kun Beaten veli Rehtori Kroll saapuu taloon vieraisille. Hän pyytää Rosmeria puolelleen poliittiseen taistoon uusia radikaaleja ja edistysmielisiä tahoja vastaan. Hieman asiaa kierreltyään Rosmerin täytyy myöntää, että hän on oikeastaan itsekin siirtynyt noiden radikaalien puolelle, jopa siinä määrin, että on luopunut vanhasta uskostaan.

“Kroll (kumartaa päänsä): Luopio. Johannes Rosmer on luopio.

(…)

Rosmer: Tahdon olla mukana vapautustyössä.

(…)

Rosmer: Sen vuoksi asetankin kansallishengelle todellisen tehtävän.

Kroll: Minkä tehtävän?

Rosmer: Tehdä kaikki maan ihmiset aatelisihmisiksi.

Kroll: Kaikki ihmisetkö – !

Rosmer: Joka tapauksessa niin monta kuin mahdollista.

Kroll: Millä keinoin?

Rosmer: Vapauttamalla mielet ja puhdistamalla tahdon.

Kroll: Olet uneksija, Rosmer. Tahdotko vapauttaa heidät? Tahdotko puhdistaa heidät?

Rosmer: Ei, hyvä veli – koetan vain herättää heidät siihen. Sen tekeminen jää heille itselleen.”

Lanko Kroll järkyttyy siinä määrin, että poistuu paikalta, mutta palaa takaisin seuraavana päivänä ja syyttää nuorta Rebekka Westiä Rosmerin ajatusten myrkyttämisestä. Eikä aikaakaan, kun kaikki alkavat epäillä ja syytellä toisinaan ja se mikä alkoi ystävien välisenä poliittisena konfliktina muuttuukin henkilökohtaiseksi selkään puukottamiseksi ja lian tonkimiseksi.

“Kroll: En saata teidän kahden hyväksi luopua mielipiteestä, ettei vapaan ajattelun ja vapaan – hm! – välillä ole suurtakaan kuilua.

Rosmer: Ja minkä välillä?

Kroll: – vapaan rakkauden, jos kerran tahdot kuulla sen.”

Rosmerholm on taattua ibseniä. Itseäni näissä Ibsenin teksteissä liikuttaa ennen kaikkea se kiihko ja intohimo, jolla päähenkilöt kaikkeen suhtautuvat. Poliittiset keskustelut ovat kaikkea muuta kuin tylsiä, rakkaus on joko ylevää tai kaiken tuhoavaa ja ihmisen kunnia on niin vakava asia, että sen puolesta ollaan valmiita vaikka kuolemaan. Sitä paitsi Ibsen osaa kirjoittaa näytelmiensä loppuun yllätyksiä, joita lukija (tai katsoja) ei millään osaisi arvata. Jos kaikki onkin näytelmän alussa vaikuttanut seesteiseltä ja harmoniselta on viimeistään viimeisessä näytöksessä meno niin hurjaa ja intohimoista, että lukijaa hirvittää.

Kuten niin monissa muissakin Ibsenin näytelmissä, myös tässä tarinassa esiintyy voimakastahtoinen nainen aktiivisena toimijana. Näytelmän alussa Rebekka West esitetään oman onnensa unohtavana uhrautujana, mutta loppua kohden käy selväksi, että hän onkin paljon muuta. Tästä Ibsenin piirteestä olenkin aina pitänyt: voimakkaista ja tarinaa eteenpäin vievistä naisista.

Hyvin usein Ibsen käsittelee näytelmissään ihmisen rohkeutta elää itsensä näköistä elämää, niin nytkin. Kuinka moni meistä uskaltaa elää elämänsä välittämättä yhteiskunnan meille asettamista odotuksista ja vaatimuksista? Ja kuinka moni antaa läheisten painostaa itsensä tiettyyn elämäntapaan? Vaikka moraalikäsitykset vuosien saatossa ovatkin muuttuneet, eivät nämä Ibsenin tärkeimmät kysymykset kuitenkaan muutu. Onko minussa rohkeutta olla viimeiseen asti oman elämäni herra?

“Kroll: Laupias Jumala! – Tuoko oli siis se Ulrik Brendel, josta kerran luultiin tulevan jotakin suurta tässä maailmassa.

Rosmer (hiljaa): Hänellä on joka tapauksessa ollut rohkeutta elää elämänsä oman päänsä mukaan. Minusta se ei ole niinkään vähän.”

Joskus näitä Ibsenin henkilöitä tekisi mieli ravistella. Herättää heidät huomaamaan, että vähemmällä traagisuudella he voisivat olla huomattavasti onnellisempia. Mutta samalla kaikki tuo kiihko on juuri se mitä Ibsenissä niin kovasti rakastan. Aatteet ja toiveet ovat suuria, pettymykset ja juonittelut sitäkin suurempia. Elämänkiihko ei usko kompromisseihin.

“Rebekka: Rosmerilainen elämänkatsomus aateloi. Mutta – (pudistaa päätään) mutta, – mutta –

Rosmer: Mutta? Nyt?

Rebekka: – mutta se tappaa onnen.”

Kirja on itse ostettu ja se julkaistiin alunperin norjaksi vuonna 1886. WSOY:n suomenkielinen laitos on vuodelta 1962. Kirjan on suomentanut Eino Palola. Alkuperäinen nimi “Rosmersholm“.

Teksti on julkaistu alunperin vanhassa “Kertomus jatkuu” -blogissani maaliskuussa 2012.