Kansi: Quint Buchholz / Laura Lyytinen / Tammi

“Minua raivostuttaa ajatella, että jonakin päivänä katoan – ja olen sen jälkeen poissa, en viikkoa enkä kahta, en neljää tai neljääsataa vuotta vaan ikuisuuden.

Minä tunnen itseni huijauksen uhriksi, sillä ensin joku tulee sanomaan: ole hyvä, tässä sinulla on koko maailma, jossa voit telmiä. Tässä on helistimesi, tässä on puujunasi, tässä on koulu, jossa aloitat ensi syksynä. Ja sitten seuraavassa hetkessä kajahtaa ilmoille nauru: hah, hah, menitpäs lankaan! Sen jälkeen koko maailma siepataan nenäni edestä.

Tuntuu kuin minua olisi petetty. Minä en saa otetta mistään. Mikään ei voi pelastaa minua.

Minä en menetä vain maailmaa, en menetä vain kaikkea sitä, mistä pidän. Menetän myös itseni.

Noin vain – eikä minua enää ole!”

Jostein Gaarderin “Appelsiinityttö” on ihana! Tartuin kirjaan hieman epäillen, sillä mielestäni miehen kirjat ovat melkoisen epätasaisia, toiset ovat valtavan hienoja, mutta toiset melkoisia pettymyksiä. Myös “Appelsiinitytössä” oli heikkoutensa ja varsinkin puolivälissä tarina oli hieman tylsä ja mietin, että johtaako tämä nyt mihinkään, mutta kirjan loppu oli sen verran hieno, että ihastuin kirjaan ihan tosissani.

Kun viisitoistavuotias Georg palaa soittotunnilta kotiin, istuu koko hänen perheensä olohuoneessa odottamassa. Isoäiti kertoo, että on työkaluvajaa siivotessaan löytänyt kirjekuoren, joka on osoitettu Georgille. Kirjeen lähettäjä on Georgin 11 vuotta aikaisemmin kuollut isä. Koko perhe on utelias kuulemaan mitä kirjeessä sanotaan, mutta Georg haluaa lukea kirjeen yksin.

“Appelsiinityttö” koostuu ennen kaikkea tuosta kirjeestä menneisyydestä, mutta mukana on myös Georgin vastaus isälleen. Isä haluaa kertoa pojalleen tarinan tuntematomasta appelsiinitytöstä ja kirjeen lopussa isä haluaa kysyä pojaltaan yhden tärkeän kysymyksen.

Kirja alkaa melko tavanomaisena nuortenkirjana ja jossain vaiheessa appelsiinitytön tarina alkaa jo junnata paikallaan, mutta loppua kohden kirja muuttuu filosofisemmaksi ja pakottaa lukijankin ottamaan kantaa isoihin metafyysisiin kysymyksiin. Juuri tuota filosofista aspektia rakastan Gaarderin kirjoissa. En paljasta tässä tarinan tärkeintä kysymystä, vaan kehotan kaikkia lukemaan kirjan itse. Vaikka kyseessä on nuortenkirja, voi sen filosofisia teemoja ja kysymyksiä pohtia vallan hyvin myös tylsään arkeen jumiutunut aikuinen. Ja ehkä nimenomaan sellainen. Kokeilkaa!

Kirjasta on tehty myös elokuva vuonna 2009.

Kirja on lainattu kirjastosta ja sen on suomentanu Katriina Savolainen. Alkuperäinen nimi ”Appelsinpiken”.