Kansi: Like

Saari. Majakka. Kaksi miestä ja kaksi naista.

Juuri muuta ei Kjell Askildsenin kirjassa ole, sillä se riittää. Askildsenin ”Saari” on hurja ja jokseenkin klaustrofobinen kirja vallasta ja mustasukkaisuudesta.

Pienellä ja karulla saarella keskellä merta asuvat majakanvartija Mardon, hänen vaimonsa Maria ja heidän aikuinen tyttärensä Marion. Saarelle saapuu kirjailija Krafft, joka etsii rauhaa ja yksinäisyyttä voidakseen kirjoittaa. Norjan sana ”kraft” tarkoittaa voimaa ja kirjailija Krafft onkin tarinan liikkeelle paneva voima.

Kirjan tärkein teema on katse. Pienellä saarella on mahdotonta päästä toisten katsetta pakoon. Saaren vakituiset asukkaat tietävät tämän ja vähitellen myös Krafft ymmärtää, ettei saarella ole mahdollisuutta yksityisyyteen. Katse tai katseen mahdollisuus on koko ajan läsnä. Kuka tahansa voi kiivetä majakkaan, josta näkee kiikarilla melkein saaren jokaiseen kolkkaan. Ulkohuussin seinässä on reikä, josta voi tuijottaa ulos tulematta itse nähdyksi. Tai halutessaan voi nousta veneeseen, kiertää saaren ja katsella mereltä käsin sinnekin, minne majakasta ei näe. Edes nukkuessasi et välttämättä ole yksin, sillä vierellä saattaa seistä joku, joka katselee sinua.

Tuo jatkuva katse tai katseen mahdollisuus synnyttää kuristavan olon. Katse on valtaa. Kirjassa on vain niukasti dialogia ja kun mistään ei puhuta suoraa voimistuu katseen merkitys entisestään.

Askildsenin ”Saari” on julkaistu alun perin jo vuonna 1969, mutta suomeksi se käännettiin vasta 40 vuotta myöhemmin. Tätä ei kirjasta mitenkään huomaa. Kjell Askildsen kirjoittaa niin ajatonta tekstiä, että tarina voisi tapahtua melkein missä ja milloin tahansa. Kerronta on kaiken kaikkiaan erittäin niukkaa eikä henkilöistäkään kerrota kuin välttämätön. Lukijan tehtäväksi jää täyttää tarinan aukot, mikä onkin olennainen osa kirjan viehätystä. Askildsen selvästi luottaa lukijaansa.

”Saari” on pieni kirja, vain reilut 100 sivua, mutta sitä ei voi hotkaista nopeasti, vaan lukemiseen on keskityttävä. Ensinnäkin, kerronta on erittäin tiivistä, mutta sen lisäksi samassa kappaleessa, jopa samassa lauseessa, saatetaan yhtäkkiä vaihtaa näkökulmaa niin, että lauseen loppu kertookin eri henkilöstä kuin lauseen alku. Alussa tällainen aaltomainen kerronta tuntuu haastavalta, mutta lopulta kärryillä pysyy yllättävänkin helposti, kunhan lukemiseen muistaa keskittyä.

Itse nautin tällaisesta tyylistä valtavasti. Maailma on täynnä toinen toistaan paksumpia ”lukuromaaneja”, sukukronikoita ja lukijaystävällisiä tarinoita. Usein tuntuu, että mitä paksumpi kirja on, sitä helppolukuisempi ja simppelimpi se on. Askildsenin tyyli on kuitenkin novellimaisen tiivis, sellainen, josta täytyy lukea myös, ja nimenomaan, rivienvälit, sillä mitään ei pureskella lukijalle valmiiksi. Askildsen on kirjoittanutkin paljon nimenomaan novelleja, joten on luonnollista, että tyyli pysyy samanlaisena tässä pienoisromaanissakin.

Ennen kaikkea tekstin tyyli lisää tarinan klaustrofobisuutta. Tapahtumat ikään kuin sulautuvat toisiinsa. Missään ei saa olla yksin tai rauhassa, kun muut tunkevat jopa toisistaan kertoviin lauseisiin.

Mitä kirjassa ja saarella sitten tapahtuu? Ei paljonkaan. Kirjailijan saapuminen herättää saarella eroottisia jännitteitä ja mustasukkaisuutta. Vaihdetaan muutama suudelma ja paljon katseita. Pelätään, kuka mitäkin. Taistellaan vallasta. Ennen kaikkea ollaan katseen kohteena, yksinäisellä saarella keskellä merta. Saarella, joka voisi periaatteessa tarjota vapautta ja yksinäisyyttä, mutta joka kutistuu miljööksi, jossa jokainen liikkeesi rekisteröidään tarkasti.

Luin aikoinaan tutkimuksen siitä minkälaisia jungilaisia arkkityyppejä löytyy Tove Janssonin kirjasta ”Muumipappa ja meri”. Mitä kaikkea saari, majakka ja kirjan muut keskeiset elementit symboloivatkaan! Luultavasti nuo samat symbolit löytyvät tästäkin kirjasta. Olisikin hauskaa löytää tuo tutkimus uudelleen ja lukea ”Saari” vielä kerran tuollaisesta näkökulmasta. Vanhassa blogissani kirjoitin Askildsenin novellikokoelmasta ”Tessalonikin koirat” ja silloin vertasinkin Askildsenin ajatonta kirjoitustyyliä Janssonin tyyliin. Jotain samaa näissä on, vaikka Jansson kirjoittaakin ehkä asteen verran lämpimämmin ja pisteliäämmin. Askildsen on jotenkin lakonisempi, mutta hengenheimolaisia he selvästi ovat. Miten muuten on, osaako joku vinkata minulle muitakin tällaisia karua majakkasaarta kuvaavia kirjoja?

“Miksi minä elän? hän kysyy Marialta, mutta Maria ei osaa vastata; hän ei tiedä, täällä sitä nyt vain eletään, hän sanoo hetken kuluttua. Hän sytyttää kynttilän, ehkä sen vuoksi että kysymys on tehnyt tunnelmasta ylevän tai ehkä vain koska kynttilä tuo hänen mieleensä eilisillan ja Krafftin; ainakin hän ajattelee Krafftia kun hän vähän myöhemmin sanoo, että kyllähän me aina ajattelemme tulevaisuutta. Niinpä, ja sillä tavalla me jatkamme kunnes tulevaisuus loppuu, majakanvartija ajattelee, kunnes tulevaisuus on käytetty loppuun ja me löydämme itsemme sen keskeltä. Me emme opi koskaan, hän sanoo.”

Kirja on lainattu kirjastosta ja sen on suomentanut Tarja Teva. Kauniin kansikuvan tekijää ei kerrota kirjassa eikä Liken nettisivuilla. Alkuperäinen nimi “Omgivelser“.