Omslag: Lisa Aisato / Gyldendal

Suomesta on perinteisesti tullut monia upeita lastenkirjojen kuvittajia. Kaikki tuntevat Maija Karman, Tove Janssonin, Camilla Micwitzin ja Hannu Tainan. Uudemmista Kristiina Louhen, Matti Pikkujämsän, Julia Vuoren, Pasi Pitkäsen ja monet muut. Myös Norjasta löytyy hienoja kuvittajia, joiden kirjoja ei valitettavasti ole käännetty suomeksi. Yksi tällainen on iki-ihana Lisa Aisato. Olen kirjoittanut hänen kuvittamastaan Astrid Lindgren -kuvakirjasta täällä, mutta tulen varmasti kirjoittamaan hänestä monta kertaa myös tulevaisuudessa, sillä kyseessä on yksi lempikuvittajiani.

Lisa Aisaton ensimmäinen kuvakirja Mine to oldemødre sopii blogini teemaan mainiosti, sillä se käsittelee kahden kulttuurin välissä elämistä lapsen näkokulmasta. Kirja kertoo ainakin jossain määrin Aisaton omasta lapsuudesta, sillä aivan kuin kirjan päähenkilöllä, myös hänellä on norjalainen äiti ja gambialainen isä.

Kuvakirjan päähenkilö on pieni tyttö, joka kertoo lukijalle kahdesta isoisoäidistään, joista toinen asuu lähellä Norjassa ja toinen kaukana Gambiassa. Norjalainen isoisoäiti on työskennellyt nuorena merillä laivakokkina ja toisinaan tämä laulaa tytölle pitkiä, surullisia merimieslauluja. Gambialaista isoisoäitiä tyttö ei ole koskaan tavannut, mutta kotona seinällä on isoisoäidin kuva ja toisinaan tyttö kuulee tämän äänen puhelimen kautta. Kerran isoisoäiti lähettää tytölle simpukan, josta kuuluu gambialaisen meren kohinaa, kun sen painaa korvalleen. Isoisoäiti kertoo löytäneensä simpukan rannalta ja päättäneensä lähettää sen Norjaan, vaikka isoisoäidin naapurin mielestä se onkin aivan tylsä lahja. Koko rantahan on täynnä samanlaisia simpukoita! Mutta tämä simpukka onkin aivan erityinen, isoisoäiti sanoo, koska juuri tätä simpukkaa hänen lapsenlapsenlapsensa tulee pitämään kädessään kaukana Norjassa.

Kirja käsittelee myös kuolemaa ja tarinan lopussa perhe miettii mahtavatko isoisoäidit kuolemansa jälkeen vihdoin kohdata toisensa. Kenties isoisoäidit kutsuvat toisensa teelle, missä ikinä ovatkin. Kenties he puhelevat yhteisestä lapsenlapsenlapsestaan ja merestä, joka on heille molemmille tuttu.

Kirjan tunnelma on ihanan rauhallinen ja lempeä, mutta ei yhtään pliisu. Aisaton kuvitus on kaunista, mutta toisinaan myös hieman groteskia. Norjalainen isoisoäiti huutaa kurkku suorana seuratessaan nyrkkeilyottelua ja gambialaisen isoisoäidin silmät melkein hukkuvat kasvojen ryppyihin. Piirrostyyli on liioitteleva ja räiskyvän värikäs ja vaikka itse tarinassa ei tapahdu paljon, huokuu sen sivuilta rakkaus omaa sukua ja omia juuria kohtaan. Uskon, että tämä kirja on erittäin voimaannuttava lukukokemus pienille kahden kulttuurin lapsille, sillä niin luontevasti ja ylpeästi kirjassa käsitellään monikulttuurisuutta. Vaikka isoisoäidit asuvat kaukana toisistaan, on meri heille molemmille tärkeä. Vaikka heissä on paljon eroja, on heissä myös paljon yhteistä.

Tällaisia kirjoja tarvitaan tänä päivänä yhä enemmän, sillä yhä useamman lapsen elämässä monikulttuurisuus on osa jokapäiväistä arkea. Toivon myös kovasti, että Lisa Aisaton kirjoja ymmärrettäisiin vihdoin kääntää suomeksi. Häntä on käännetty jo monille muille kielille ja yhdestä kuvakirjasta on tehty jopa elokuva.

Kuten ennenkin, otan erittäin mielelläni vastaan vinkkejä kaksikielisyyttä tai monikulttuurisuutta käsittelevistä lastenkirjoista! Omia vinkkejäni löytyy enemmän tämän linkin takaa.

Kirja on lainattu kirjastosta. Sen on julkaisut norjalainen kustantaja Gyldendal vuonna 2008.