Kuva: Reeta / Les! Lue!

Uskokaa tai älkää, olen vihdoin palaamassa blogiini pitkään kestäneen hiljaisuuden jälkeen. Olen ikävöinyt tänne monesti ja erityisesti viime aikoina ikävä on yltynyt yhä kovemmaksi, mutta aikaa ja energiaa blogin päivittämiseen ei vain ole ollut.

Isäni sai alkuvuodesta ALS-diagnoosin ja reilu kuukausi sitten hän kuoli. Sairaus eteni kovaa vauhtia ja viimeiset puoli vuotta ovatkin olleet täynnä huolta, pelkoa ja surua, byrokratiaa, käytännön asioiden pyörittämistä ja uusien termien ja apuvälineiden käytön opettelua sekä itselleni tietenkin jatkuvaa reissaamista Suomen ja Norjan välillä. Tällaisten tilanteiden tullen ulkomailla asuminen tuntuu erityisen vaikealta, suorastaan hullulta valinnalta.

Viime viikonloppuna, samaan aikaan Helsingin kirjamessujen kanssa, vietimme isän hautajaisia. Muistojuhla oli kaunis ja täynnä runoutta. Isälläni oli läpi elämänsä kyky haltioitua taiteesta ja erityisesti runous oli hänelle aina tärkeää. Isä oli joensuulaisen runoryhmän perustajajäsen ja vielä aivan viimeisinä viikkoina ryhmä kokoontui hänen luokseen sairaalaan lukemaan runoja ääneen.

Isä oli aina ylpeä kaikesta mitä me lapset teimme, myös tästä minun kirjablogistani. Sen vuoksi tuntuukin luontevalta palata tännekin taas. Pikkuhiljaa.

“Elämässä on kestettävä kohtuuttoman paljon ikävöintiä. En olisi uskonut että näin paljon. Lapsena. Vanhana. Ja siinä välissä. Mutta ikävöintiinkin on apu: runous.”

Eeva Kilpi