Tykästyin Jaan Kaplinskiin aikoinaan yläasteella. Toimii edelleen! Kuva: Reeta / Les! Lue!

Huh, kylläpäs tauko venähti pitkäksi! Tässä on ollut viime aikoina useampi muuttuja, joiden vuoksi bloggaaminen on jäänyt sivuun.

Alkusysäys tuli oikeastaan jo viime syksynä, kun ärsyynnyin siitä kuinka useampikin kirjailija mollasi kirjabloggaajia Kirjamessujen aikoihin. Aloin vakavasti pohtia, että miksi ihmeessä käytän ison osan vapaa-ajastani palkattomaan työhön ja miksi ihmeessä edes pyrin edistämään suomalaisen kirjallisuuden tunnettavuutta Norjassa, kun vuosi toisensa jälkeen niskaan sataa kuraa. Kirjabloggaajat ovat kuulemma ammattitaidottomia (=kehtaavat kertoa mielipiteensä ilman tohtorin tutkintoa), liian ammattimaisia (=vievät oikeiden arvostelijoiden työt), kustantomoiden kätyreitä (=mielipiteet voi taatusti ostaa kerran vuodessa tarjottavalla kuohuviinilasillisella), eivät tarpeeksi kustantamoiden ohjailtavissa (=eivät suostu kirjoittamaan juuri MINUN kirjastani, epistä!) ja ylipäätään liian rikkaita, liian köyhiä, liian koulutettuja, liian kouluttamattomia, postaavat liikaa tai liian vähän kuvia, kirjoittavat liian pitkästi tai lyhyesti, lukevat liikaa ja liian vähän sekä suomalaista kirjallisuutta että käännöskirjallisuutta ja sitä paitsi heistä valtaosa on naisia, mikä jo itsessään on tietenkin ärsyttävää, paheksuttavaa ja naurettavaa.

Olen itse blogannut kirjallisuudesta jo yli 11 vuoden ajan ja olen kuunnellut tätä samaa virttä jo niin monta kertaa, että on oikeastaan ihme, että jaksan edelleen provosoitua, mutta jaksanpa vaan, aina toisinaan. Viime syksynä eteen tuli tilanne, jolloin aloin hyvin vahvasti pohtia blogini lopettamista. Tunsin itseni täydeksi idiootiksi tehdessäni ilmaista työtä suomalaisen ja norjalaisen kirjallisuuden näkyvyyden lisäämiseksi samalla, kun itse kirjailijat ilkeilevät kirjabloggaajille. Ongelmahan on pitkälti siinä, etteivät ilkeilijät ja vähättelijät ymmärrä mikä blogiteksti tai kirjablogi on. Kertauksen vuoksi siis vielä näille hitaammille: Blogiteksti on täysin oma tekstityyppinsä. Bloggaaminen ei ole vain perinteisten kirja-arvostelujen kirjoittamista nettiin, se ei ole, eikä yritä olla, mainostamista, mielipidekirjoittelua tai tieteellistä kirjoittamista. Blogiteksti on jotain aivan uutta, se on tekstityyppi, jota ei yksinkertaisesti ollut olemassa ennen blogeja. Joten on täysin turha hermostua siitä, ettei blogiteksti mahdu siihen muottiin, johon SINÄ haluaisit sen tunkea. Jos blogitekstejä haluaa kritisoida, niitä kannattaa kritisoida niiden omassa kontekstissä, ei siitä, etteivät ne täytä odotuksia, joita ne eivät edes yritä täyttää.

Rannelan kirja herätti matkakuumeen. Kuva: Reeta / Les! Lue!

Se siitä. Siirryin pitkäksi aikaa kokonaan Instagramin puolelle, koska siellä rakkaus kirjallisuuteen elää ja voi hyvin, ilman nillittäjiä, jotka kritisoivat, että väärin instattu!

Tammikuussa taas alkoi henkilökohtaisessa elämässäni myllertää niin, ettei blogikirjoittelu tuntunut millään tavalla relevantilta. Aloitin uudessa ihanassa työpaikassa ja samaan aikaan läheiseni sairastui hyvin vakavasti, joten kaikki paukut menivät uuden työn opetteluun ja uuden todellisuuden hyväksymiseen. Monta kertaa ajattelin, että tulen tänne blogiini ja ilmoitan lopettavani, mutta en yksinkertaisesti jaksanut. Lykkäsin kirjoittamista uudelleen ja uudelleen.

Nyt uutta työtä on takana jo useampi kuukausi ja sillä saralla rutiinit ovat löytyneet eikä vapaa-aika enää kulu pelkkään työpäivästä palautumiseen. Läheisen sairautta taas en tule koskaan hyväksymään, mutta se ei minun hyväksymistäni paljon kysele. Tänään olemme kaikki hengissä.

Lauantaiaamu Klassekampen-lehden kirjaosion parissa. Kuva: Reeta / Les! Lue!

Aurinkokin saapui Osloon kaksi viikkoa sitten ja samoihin aikoihin aloin leikitellä ajatuksella, että palaisin sittenkin blogini pariin. Samalla kuitenkin tunsin vahvasti, että bloggaustyylini täytyy muuttua. Haluan kirjoittaa enemmän, mutta lyhyemmin. Haluan vinkata useammista lempikirjoistani, mutta en halua käyttää iltojani pitkien analyysien kirjoittamiseen. Haluan olla kaikkea sitä mitä kirjablogien kritisoijat inhoavat: kirjoittaa epäammattimaisia lyhyitä raapileita ja sinne päin hutaistuja innostuneita hehkutuksia! Haluan löytää bloggaamiseen saman ilon ja vapauden minkä koen Instagramin puolella: Tää ottais tän kuvan, kun on vaan niin ihanaa istua kevätauringossa kukkien vieressä juomassa teetä ja lukemassa hyvää kirjaa! Hei, lukekaa tekin tämä! Sopii yhteen chai-teen kanssa! Haluan olla ylpeä siitä, että olen nainen, romantikko, intohimoinen ja helposti innostuva haaveilija. En ole ammattilainen enkä halua olla. Luen mitä haluan ja bloggaan juuri niin kuin haluan, sori siitä.

Ai mitä muuta viime aikoina on tapahtunut? Löysin uudelleen Jaan Kaplinskinin runot Reader why did I marry him -blogin “Rakas Viro“-haasteen myötä, matkustin ympäri maailmaa Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät -kirjan parissa, vierailin maailmassa ennen vedenpaisumusta brutaalin The Goddamned -sarjakuvan kautta, sain siskolta Antti Holman Kauheimmat runot ja ne tosiaan olivat ihanan kauheita, päädyin googlettelemaan Suomen historiaa luettuani Aki Ollinkaisen hienon Nälkävuoden ja vierailin toisella planeetalla Kepler62-sarjan kuudennen osan avulla. Cristina Sandun Valas nimeltä Goliatia lukiessani muistelin haikeudella ja helpotuksella opintojani filosofian laitoksella ja samalla hihittelin Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelmalle. Pottereitakin on tullut lapsen kanssa luettua. Tällä hetkellä Helena Telkänranta opettaa minulle Millaista on olla eläin? (huippukiinnostava teos!) ja minä ihmettelen miksen ole aiemmin lukenut Pasi Ilmari Jääskeläisen hemmetin hyvää novellikokoelmaa Taivaalta pudonnut eläintarha ja toisaalta pohdin Kuka murhasi Roland Berthesin? Lukeminen on ja pysyy mukana elämässäni, bloggaan siitä tai en.

Täällä siis ollaan jälleen, uudella asenteella ja hieman erilaisella konseptilla. Ja ihan vaan ärsyttääkseni, lisään loppuun vielä blogihistoriani ensimmäisen hymiön! 🙂