Tässä omat ehdokkaani Blogistanian Kuopus -kilpailuun.

3 pistettä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kirjalle “Tatun ja Patun kummat keksinnöt kautta aikojen“.

2 pistettä Jukka Itkosen ja Matti Pikkujämsän kirjalle “Astronautin rusinapulla“.

1 piste Ville Hytösen ja Matti Pikkujämsän kirjalle “Hipinäaasi apinahiisi“.

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kirjassa ”Tatun ja Patun kummat keksinnöt kautta aikojen” (Otava 2013) tutustumme hyvin samantapaisiin höpsöihin keksintöihin kuin aikaisemmassa kirjassa ”Tatun ja Patun oudot kojeet”, mutta tällä kertaa keksinnöt ovat historiallisia, esimerkiksi sellaisia kuin kivikautinen viestintäjärjestelmä tai muinaisegyptiläinen aamutoimiautomaatti. Myös Antiikin Rooman Koottava keisari -patsas olisi varmasti ollut kätevä keksintö aikoinaan.

“Kautta Juppiterin, katso kaikkia näitä patsaita! Antiikin Roomassa oli älyttömän monta keisaria ja joka ikisen piti tietenkin teettää itsestään patsas, yleensä jopa useita. Maailma on nyt sitten pullollaan näiden ukkeleiden rintakuvia. Olisi ollut paljon järkevämpää veistää vain yksi tosi ISO patsas, jota olisi voinut muokata aina uudelleen.”

Tämä oli niitä kirjoja, joissa äiti ja 5-vuotias lapsi nauroivat iloisesti eri asioille. Lasta naurattavat hassut kuvat ja ilmeet, äitiä historialliset viittaukset. Kirja sopiikin varmaan parhaiten alakoululaisille, joilla on jo jonkinlaista ymmärrystä historiasta. Oma 5-vuotiaani oli vielä hieman liian pieni ymmärtääkseen kaikkea kirjan huumoria, mutta kyllä hän silti viihtyi kirjan parissa. Tatu ja Patu –kirjoissa pidänkin juuri siitä, että eri kirjat sopivat eri ikäisille. Osa kirjoista on kirjoitettu ihan pikkulapsille, osa selvästi jo koululaisille. Lapsi voikin kasvaa näiden kirjojen parissa taaperosta melkein yläasteelle asti.

Kaikista keksinnöistä itseäni nauratti ehdottomasti eniten 2000-luvun keksintö Jugu Jugu 200G hälypuhelin. Jugurttipurkeista ja narusta valmistetussa puhelimessa on mm. “huippunopea langallinen yhteys” ja paljon muita käteviä ominaisuuksia. Suosittelen!

Kirjan on lukenut myös Elina “Luettua elämää” –blogista.

“Maailma puskee eteenpäin,

ja yksi totuus jää.

Vatsa ohjaa aika lailla

ihmiselämää.”

“Astronautin rusinapulla” on jo ainakin viides Jukka Itkosen ja Matti Pikkujämsän yhteistyöstä syntynyt lastenrunokirja. “Krokotiili hikoaa” -kirja käsitteli viidakon eläimiä, “Kaupunkiretki” taas kaupungin päivittäisiä tapahtumia. “Astronautin rusinapulla” (Otava 2013) taas kertoo ruoasta ja syömisestä. Saamme tutustua mm. ahmattiin, herkuttelijaan ja vanhaan puurokauhaan.

Itkosen runot ovat naiiveja ja hassuja, joskus hupsulla tavalla töksähteleviä ja jotenkin omaan huumorintajuuni sopivia. “Laitumella ammutaan, mutta mihinkään ei osu. Lehmät eivät milloinkaan pyssyn kanssa hosu.” Osa runoista on pelkkää kielellä ilottelua ja höpsöttelyä, osassa on rivien välistä vakavuutta tai salaviisautta. Esimerkiksi surullinen runo vanhasta nälkään kuolevasta apinasta. Jotta runo ei olisi liian synkkä, kirjailija jatkaa: “Mutta nytpä runon loppuun, kirjoitetaan kirkas kuu. Ja siihen, missä vanhus kuoli, kasvoi kerran leipäpuu.” Lapsilukijalle ei tarjota pelkkiä söpöjä ja harmittomia runoja, vaan osassa pohditaan myös nälänhätää ja muita ruoka-teeman surullisia puolia.

Useimmat runot ovat kuitenkin vain hassuja ja elämäniloisia. Nämä Itkosen naivistiset runot sopivat myös loistavasti yhteen Matti Pikkujämsän yhtä naivististen kuvien kanssa. Pikkujämsä on jo kauan ollut lempikuvittajiani ja pidän valtavasti myös tämän kirjan värikkäistä ja hassuista kuvista.

Juuri tällaisia lastenrunojen tuleekin olla: höpsöjä ja kielellisesti kiekuraisia. Näitä on hauska lukea ääneen!

“Miellä tuoreimmat kalat ovat mätiä.

Uskokaa kalaukaupan tätiä.”

Kirjasta on kirjoittanut myös Bleue “Sininen keskitie” -blogissa.

Ville Hytösen ja Matti Pikkujämsän “Hipinäaasi apinahiisi” -kirjan (Tammi 2013) päähenkilö on “vain aivan pieni ja mitätön aasi, jolla on kipeät keuhkot”. Metsän muut eläimet kiusaavat sympaattista pientä aasi-raukkaa, koska tämän hengitys vinkuu. Aasi se vain haluaisi elää rauhassa huonoine keuhkoineen, mutta metsän muut omituiset eläimet, kuten ilkeä marsu, huulikala, haisusiili ja villakarhu, lyöttäytyvät yhteen pilkkaamaan aasia.

““Oletkos tullut hipisemään tänne, senkin hipinäaasi apinahiisi?” huusi haisusiili ja haisi niin kammottavan pahalle, että aasin oli pysyteltävä kaukana.”

Lopulta aasi kohtaa toisen, jota kiusataan yhtä lailla ja yhdessä he nousevat kiusaajiensa yläpuolelle.

Kuvakirjan tarina on kovin perinteinen ja sympaattinen kuvaus itsensä hyväksymisestä. Tyttäreni oli kauhuissaan muiden eläinten kiusaamisesta, joten ainakin empatia-kyvyn herättäjänä kirja toimii erityisen hyvin. Mielestäni kirjassa on kuitenkin hauskinta sen kuvitus. Pikkujämsän värikkäät maisemat ja ilmeikkäät otukset syventävät melko tavanomaista tarinaa. Erityisesti pieni ilkeä marsu on kuvattu erittäin herkullisesti. Myös eriväriset metsäaukeamat muokkaavat kirjan tunnelmaa. Ensin synkkä ja tiheä tummanpunainen sienimetsä ja sivun alakulmassa surullinen yksinäinen aasi.  Myöhemmin, aasin löytäessä ystävän, muuttuu taustakin vaaleammaksi ja metsä harvemmaksi. Kaunis kuvitus ja perinteinen tarina siitä, kuinka me kaikki olemme erilaisia ja samanlaisia.

Kirjasta on kirjoittanut myös Päivi “Lastenkirjahylly“-blogissa.