Kaksikielisyys ja ulkosuomalaisuus

Suominaiset maailmalla (Eeva Sallinen Simard & Essi Kivitie)

Kansi: Otava

Kun ensimmäisen kerran kuulin Essi Kivitien ja Eeva Sallinen Simardin kirjasta ‘Suominaiset maailmalla‘ innostuin välittömästi. Viime vuosina on julkaistu useita ulkosuomalaisuutta käsitteleviä kirjoja, mutta nämä teokset ovat lähes poikkeuksetta kuvanneet kotiäitiyttä, parisuhdetta ulkomaalaisen kanssa tai muuten vain uuden asuinmaan hassuja omituisuuksia. Itse olen kaivannut ennen kaikkea tarinoita työelämästä ulkomailla. Miten muut, erityisesti naiset, ovat löytäneet töitä tai edenneet urallaan ulkomailla? Tuntuu, että omassa tuttavapiirissäni täällä Oslossa kipuillaan asian kanssa kovasti. Hyvin harva Norjaan päätyneistä suomalaisista naisista tuntuu tekevän töitä omalla alallaan. Ne harvat, jotka niin tekevät toimivat usein hoitoalalla tai ovat hankkineet koulutuksen täältä Norjasta käsin, jolloin työnhaussa tärkeät verkostot ovat syntyneet luontevasti opiskeluaikana. Ihmetyttää, että koulutettujen suomalaisten naisten on vaikea löytää oman alansa töitä niinkin läheisestä maasta kuin Norjasta, jossa työpaikkoja kyllä piisaa. Jos täältä ei löydy töitä, niin miten sitten ihmeessä mistään muualta?

Tähän kysymykseen ‘Suominaiset maailmalla’ tarjoaa 15 erilaista vastausta. Ja miten kiinnostavia vastauksia! Sallinen Simardin ja Kivitien kirja koostuu viidestätoista haastattelusta, joissa eri puolille maailmaa muuttaneet naiset kertovat tarinansa. Mikä heitä maailmalle veti, mitä he siellä tekevät, miltä maailma suomalaisen naisen silmin näyttäyttyy ja onko heillä suunnitelmissa jossain vaiheessa palata takaisin? Monet haastateltavista ovat taiteilijoita tai kulttuurialoilla työskenteleviä, mutta mukaan on mahtunut myös poliitikko, yritysjohtaja, YK:n työntekijä ja urheilija. Älyttömän kiinnostavia urapolkuja, joista vain harva on kulkenut eteenpäin selkeästi tai suoraan. Useimmat haastateltavista ovat kokeilleen erilaisia aloja, hankkineet lisäkoulutusta, kokeneet epäonnistumisia ja epäilleet itseään.

Juuri näiden erilaisten kokemusten kokoaminen yhteen ja muiden tarinoista oppiminen on ollut kirjan lähtökohta:

“Listasimme nimiä, rohkeita naisia, tunnettuja ja yhteisiä tuttujamme. Halusimme kysyä suoraan, “miten teit tuon”, “mitä opit”, “kuinka uskalsit olla noin rohkea”.”

Ja toisaalta:

“Epäonnistitko sinäkin? Miten jatkoit sen jälkeen?”

Reitit maailmalle ovat hyvin moninaiset. Joku on muuttanut ulkomaille rakkauden perässä ja muokannut sitten työnsä perhetilanteeseen sopivaksi, toinen on lähtenyt suomalaisen työnantajan työkomennukselle, kolmas opiskelemaan ja joku vain huimapäänä kokeilemaan onneaan. Joku aikoo palata, toinen kokee olevansa nyt kotonaan, uudessa kotimaassaan ja kolmas  aikoo muuttaa tulevaisuudessa vielä jonnekin kolmanteen maahan.

Mukana kirjassa ovat mm. europarlamentaarikko Henna Virkkunen, New Yorkissa asuva graafinen suunnittelija Lotta Nieminen, Lontoon suurlähetystön lehdistövirkamies Johanna Sumuvuori ja YK:n hätäapukoordinaattori Jutta Hinkkanen. Eli aivan älyttömän kiinnostavia hommia tekeviä naisia ympäri maailman. Tai no, valtaosa tarinoista sijoittuu Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Mukana olisikin voinut olla enemmän väkeä vaikkapa Aasiasta, Etelä-Amerikasta tai Afrikasta. Mutta ehkä heitä kuullaan sitten seuraavassa kirjassa?

Työelämä ulkomailla saattaa olla hyvinkin erilaista kuin Suomessa. Pitkistä lomista saa monessa maassa vain haaveilla ja monilla aloilla pärjääkin vain ahkeruudella, kunnianhimolla ja suomalaisella sisulla.

“Olen aina tuntenut olevani itse vastuussa siitä, että olen haluttu työntekijä. (…) Jos nyt kannustaisin alalle pyrkiviä toimittajia, sanoisin, että amerikkalaisesta laskelmoinnista on apua. Suomessa tehtiin kauan toimittajan työtä ajatuksella, että töissä oppii kyllä. Kilpailu alalla on kuitenkin kova, ja jos haluaa tehdä itsestään korvaamattoman, kannattaa pyrkiä jonkun alan erityisosaajaksi.” (Laura Saarikoski)

Suomalaisella naisella onkin moneen muuhun verrattuna loistavat lähtökohdat. Suomalaiset ovat yleensä pitkälle koulutettuja, kielitaitoisia, tasa-arvoisia ja sisukkaita. Jopa siinä määrin, että maailmalla päälle saattaa iskeä kulttuurishokki, kun naisen asema on muualla niin kovin toisenlainen kuin Pohjoismaissa.

“Suomessa en koskaan ajatellut, kuinka harvinaisessa asemassa suomalainen nainen on. Vasta Britanniassa ja Yhdysvalloissa olen tajunnut, että maailman mittakaavassa suomalainen nainen on mies. Rakastuessa ei tarvitse ajatella rahaa. Huonossa liitossa ei tarvitse ajatella, että eron myötä menisi pilalle paitsi oma loppuelämä, myös lasten koulutus, jos perhe on riippuvainen miehen tuloista.

Tunnenkin suurta kiitollisuutta sellaisista asioista, jotka ovat suomalaisille arkisia. Yksi sellainen on suomalainen päivähoito. Olen kunnianhimoinen ja ahkera, mutta en yhtään sen kunnianhimoisempi tai ahkerampi kuin amerikkalaiset ystäväni. He ovat koulutettuja naisia, mutta työn sijasta he viettävät päivät kotona lastensa kanssa.” (Laura Saarikoski)

Muutenkin kirjassa kehutaan kovasti Suomea ja suomalaista yhteiskuntajärjestelmää. Monet nostavat esille ilmaisen terveydenhuollon, lapsilisät ja muut sosiaalietuudet, joista ulkomailla saa usein vain haaveilla. Nämä ulkomaille päätyneet naiset arvostavat Suomea, suomalaisuutta ja omia juuriaan.

Yllättävän monella haastatelluista on muuten jo valmiiksi monikulttuurinen tai kaksikielinen tausta. Kaksi haastatelluista tulee lähetyssaarnaajaperheestä ja monet ovat olleet lapsesta asti kahden maan kansalaisia. Kun jo lapsena näkee, että maailma on auki, on myöhemminkin helppo lähteä. Joskus jatkuvasta lähtemisestä voi tulla jopa pysyvä tila.

“Expattina saattaa jäädä koukkuun juuri irrallisuuteen.” (Jutta Hinkkanen)

Tätä näin itsekin nuorena reppureissaajana. Opiskeluaikoina matkustin vuosien ajan ympäri Eurooppaa ja Etelä- ja Keski-Amerikkaa. Kohtasin tuolloin ihmisiä, joiden ystäväpiiri vaihtui tasaisesti aina muutaman vuoden välein, kun veri veti heitä taas uuteen paikkaan. Rakastin matkustamista, mutta muistan, että lopulta väsyin nimenomaan uusiin ihmisiin. Olisin halunnut pitää lähelläni he, joiden kanssa olin jo ystävystynyt, mutta 2000-luvun alkuvuosina ei esimerkiksi sosiaalista mediaa ollut olemassa samassa mittakaavassa kuin nykyisin. Ystävyyssuhteet hiipuivat, kun koko ajan oli kiire seuraavaan paikkaan. Norjaan muuttaessani päätin, että suomalaisista ystävistä en luovu, enkä ole luopunut. Osa ystävistäni sanoo, että he näkevät minua jopa useammin kuin samassa maassa ja kaupungissa asuvia ystäviään. Jos vain suinkin mahdollista, pyrin Suomeen saapuessani tapaamaan ystäviä ja toisinaan myös he tulevat käymään Oslossa. Kun yhteydenpitoon on pakko panostaa, siihen tulee panostettua. Toisaalta, on toki niitäkin ystävyyksiä, jotka ovat vuosien saatossa hiipuneet. Ja heitä, jotka eivät viimeisten 11 vuoden aikana ole vielä kertaakaan “ehtineet” käydä Oslossa kylässä. Tärkeimmät ystävät ovat kuitenkin pysyneet mukana vuodesta toiseen.

“Esimerkiksi elämässä niin tärkeää pysyvyyden tunnetta ei juurikaan ole, ja ihmettelen nyt iän karttuessa, että mikä se minun yhteisöni oikeastaan on. (…) Toisaalta tiedän Suomessakin olevan paljon yksinäisiä. Ei yhdessä paikassa asuminen takaa osuutta yhteisöön.” (Jutta Hinkkanen)

Harmillisesti tarinoissa ei mainita yhdenkään haastateltavan ikää. Kirjan kuvista voi sitten yrittää bongailla, että onko nyt kyseessä kolme- vai viisikymppinen ihminen. Kun puhutaan työelämästä olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää minkä ikäisinä ihmiset ovat asemansa saavuttaneet.

Loppuun on vielä marmatettava yhdestä isosta ongelmasta. Erityisesti kirjan alkupuolella vilisee valtavat määrät kirjoitus- ja painovirheitä! En yleensä ole pilkunviilaaja, mutta tätä kirjaa lukiessa alkoi höyry nousta päästä. Tuntui, että lähes jokaiselta sivulta löytyi kirjoitusvirhe ja lopulta alkoi tuntua, että tässä nyt aliarvioidaan minua lukijana. Joku jossain on jättänyt työnsä tekemättä eikä käsikirjoitusta ole luettu kustantamossa läpi tarpeeksi montaa kertaa ennen painoon lähettämistä. Ajatellaanko tässä, että me kohderyhmää kuuluvat (=maailmalla asuvat suominaiset) olemme jo niin kielipuolia, ettemme välitä virheistä? Juuri mehän haluamme vaalia omaa äidinkieltämme! Olen itsekin vuosikausia saarnannut, että juuri lukemalla se onnistuu ja suomalaisista kirjoista löytää kieltä kauneimmillaan. No, nyt tuli sekin selväksi, että aina näin ei ole. Lopulta kävi niin, että kirja oli pakko laittaa sivuun muutamaksi päiväksi, sillä en enää pystynyt keskittymään itse tekstiin, vaan bongailin aina vaan lisää virheitä. Vajaan viikon tauon jälkeen olin sen verran rauhoittunut, että pystyin lukemaan teoksen loppuun virheistä huolimatta. Mutta kyllä yllätti, että Otavan kokoisesta kustantamosta päästetään ulos kirjoja tässä kunnossa.

Siitäkin huolimatta tulen varmasti palaamaan tähän kirjaan, sen verran kiinnostavia ja innostavia nämä haastattelut olivat! Jos haluat kuulla lisää suomalaisista naisista maailmalla suosittelen mm. YLE:n Kesäksi kotiin -sarjaa, Virhejuuria-blogin Ulkosuomalaiset kirjailijat -haastattelusarjaa ja Cafe au lait -podcastia. Minultakin saa toki aina kysyä, jos jokin asia mietityttää. Ulkosuomalaisuudesta on kuitenkin jo melkoisesti kokemusta takataskussa.

Kirja on itse ostettu. Kustantaja Otava. Julkaistu vuonna 2018.

2 thoughts on “Suominaiset maailmalla (Eeva Sallinen Simard & Essi Kivitie)

  1. Täällä myös yksi “Suominainen maailmalla” ja kirjan luin heti kun bongasin sen täkäläisen kirjaston suomenkielisestä hyllystä. Ihme kyllä en muista noita kirjoitus- ja painovirheitä ollenkaan, olisikohan ollut eri painos? Itse olisin kyllä lukenut myös enemmän ihan “tavallisistakin” naisista, nyt tuntui että monet olivat jo näitä naistenlehtien sivuilta tuttuja. Mutta hurjan mielenkiintoinen kirja joka tapauksessa ja juurikin näin ulkosuomalaisen näkökulmasta!

    • Mulle melkein puolet noista haastateltavista oli ennestään tuntemattomia, mutta en kyllä olekaan lukenut suomalaisia naistenlehtiä kovin paljon viime vuosina. Siitä olen kuitenkin samaa mieltä, mukana olisi voinut olla vielä enemmän taviksia. Mutta oli kyllä innostavaa lukea noin menestyneistä naisista. 🙂

      Niiden virheiden kanssa kävi valitettavasti niin, että kun ekat kuusi oli osuneet silmään, niin niitä alkoi oikein etsiä. 😦 Tavutuksetkin oli hoidettu oudosti. Pitkä sanat oli tavutettu niin, että ekalla rivillä oli vain kaksi kirjainta ja tokalla rivillä joku kymmenen kirjainta. Näin:
      ul-
      koministeriö
      Ja tuollainen tavutus vain toistui ja toistui. Luulisi, että jotkut automaattiset taitto-ohjelmat osaisivat karsia tuollaiset. Oli raskasta lukea.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.